Auttakaa, paha rakkausongelma.

Erosin viime kesänä miehestä, jonka kanssa olin kuvitellut olevani loppuelämäni. Mukava, kohtelias, hellä ja pisteenä iin päälle: erittäin hyvännäköinen. Olin siinä luulossa oikeasti, että vanhenemme yhdessä. Sitten hän lähti toiselle paikkakunnalle töihin, ja ilmoitti kohta, että on kyllästynyt minuun. Näin jälkeenpäin ajateltuna ihmettelen kuinka selvisin järjissäni. Olin kyllä aina tiennyt, että hän on sitoutumiskammoinen ja meillä olisi ollut lapsenteko edessä. En olisi itsekään mihinkään naimisiin halunnut.

No, samoihin aikoihin tapasin erään toisen miehen, jonka matkaan lähdin. Hän on OIKEASTI sielunkumppanini, en ole ikinä tavannut ihmistä, joka ajattelee asioista niin samanlailla kuin minä. Kun meillä menee hyvin, niin meillä menee helvetin hyvin. Hän on vaan aikamoinen tulisielu ja epäilijä ja kun riitelemme, niin se on hyvin rajua. Hän ei ole varsinaisesti satuttanut, mutta pitää esim. väkisin paikallaan tai riepottelee. Ja sanoo, että ei pysty elämään ilman mua, pitää puukkoa ranteellaan. Tiedän, kuulostaa pahalta! Toisaalta myönnän, että lämmitän ukkoani todella hyvin ja hänellä selvästi loppuu keinot minun kanssa pärjäämisessä riitatilanteissa. Tuntuu vaan, että en pysty enää löytämään niitä positiivisia tunteita noitten negatiivisten jälkeen. Lisäksi muutenkin elämäni on päin persettä; olen vastenmielisessä työpaikassa, en pääse opiskelemaan haluamaani alaa, tuntuu kuin olisin vankina. Olen ollut todella alamaissa, turta ja väsynyt eikä sitä auta yhtään kun nykyiseni haluaa jatkuvasti puida parisuhdettamme. Mulla on kämppä muualla, ja olemme puhuneet, että olisin siellä vähän aikaa saadakseni itseni kokoon, mutta aina kun yritän tehdä lähtöä, siitä nousee riita kun mieheni pelkää että haluan erota. VAIKKA olen tehnyt selväksi hänelle sen, että en halua.

Pahinta kaikessa, eräs päivä vaan tajusin, että rakastan entistäni edelleen ja minulla on kauhea ikävä häntä. Hänen kanssaan voisin tehdä lapsiakin heti, nykyiseni kanssa en luultavasti halua pitkään aikaan. Tuo jo kertoo tunteitteni vakavuudesta. Lisäksi... olen nykyiseni kanssa naimisissa, silloin kun mentiin vihille niin oli todella hyvä hetki. Ylpeys ei anna myöten erota. Jos emme olisi naimisissa niin olisin lähtenyt kävelemään jo ajat sitten. Mitä helvettiä teen??? Olen kyllä aikamoisen sopan keittänyt ja potkin itseäni siitä päivittäin!!

Viimeiseksi täytyy tunnustaa että taidan olla ikävän pinnallinen, sillä nykyiseni ei ole todellakaan mikään mr. finland, ja kaiken lisäksi hän kaljuuntuu hyvää vauhtia. Tuntuu kuin en millään pysty hyväksymään hänen kaljuuntumistaan, sillä hänen tukkansa oli parasta hänessä.

Joten antakaa neuvoja! Kokemuksia???