Olen perusnegatiivinen perfektionisti, voi ei!

Näin taas kauempaa katsottuna minulla on ihanat lapset, ihana koti, hyvä mies, ollaan suht terveitä, kaikki on hyvin. Rakastan lapsiani mielettömästi ja varsinkin 6-vuotias tyttöni on mahdoton halailemaan, saamme toisiltamme paljon hellyyttä. Sanon heille usein kuinka paljon rakastan heitä, ja miehellekin, en tosin varmaankaan tarpeeksi usein.



Ja nyt se mutta. Ärsyynnyn hirveästi lasten tappeluista, tekemättömistä töistä, stressaan ihan turhaan, sairastun varmaan tämän sisällä jylläävän negatiivisuuden takia. Jos on esim. vieraita tulossa, kehitän aina stressin ja paikat ei ole muka koskaan tarpeeksi siistejä. Nälvin ja syyttelen lapsia siitä, kuinka he eivät taaskaan ole petanneet sänkyä tai siivonneet leluja, kuinka taas toivat kuraa sisään tms. Jos olen väsynyt, niinkuin aika usein olen kun olen huono nukkumaan, huudan tosi helposti. Kun alan käydä kierroksilla, tiedän koko ajan että tämä on ihan älytöntä ja pitäisi lopettaa. Noin joka toinen ilta päätän, että otan rennommin, mutta aina löydän itseni räyhäämästä. Matkalle lähtö on kammottavaa.



Osaan kyllä pyytää anteeksi ja monesti tämä äidin hermoilu otetaan meillä huumorilla, itsekin osaan nauraa itselleni, mutta ei se silti oikeuta tätä. Minulla on kaikki niin hyvin. Silti takerrun hetkessä ongelmiin, ja aiheutan mielipahaa sekä itselleni että läheisilleni. Tulipahan vuodatettua.