Miksiköhän kaikilla ihmisillä ei ole ystäviä? miksi kaikki eivät edes halua ystäviä?

turhaa riesaa elämään, EI KIITOS

En tiedä, mistä se oikein juontaa, etten niin kauheasti edes ystäviä halua. Koulu- ja opiskeluaikoina olin aina kolmen ryhmässä, ja tuntui, että itse olin aina se kolmas pyörä, ja jättäydyin sitten vähitellen pois porukasta. Koulu- ja opiskelukavereihin en ole opiskelujen jälkeen pitänyt mitään yhteyttä. Ehkä nykyäänkin ajattelen, ettei minun ystävyyttä kukaan kaipaa ihan tosissaan, ja siksi lopetan heti alkuun muitten yritykset saada minusta ystävä. Itse en soita koskaan kenellekään enkä kutsu ketään kylään. Menen, jos minua pyydetään, mutta olen hyvin vaivautunut. Minusta on oikeastaan parasta olla yksin.

hyvät ystävät on elämän suola.

jos ihminen kykenee avautumaan ja olemaan luonnollinen toisten seurassa, ystävyys on hieno asia ja ystävistä saa tukea vaikeissa tilanteissa ja hyvissäkin.

Lopetin yhteydenpidon sitten itsekin, kun en jaksanut sitä yksipuolisesti ylläpitää. Nykyään olen melkein aina yksin. En oikeastaan sitä halua, mutta ei ole helppoa löytää uusia ystäviä.

Minulla on italialainen temperamentti. Ihmiset eivät kestä sitä. En siis hauku ketään tai arvostele muita, mutta pienimmätkin asiat (esim. roskakatoksen sotkuisuus) saa minut kiihtymään suuresti ja sitten heiluttelen käsiä ja olen kovin tohkeissani. Ja ihmiset tuijottavat eivätkä voi tajuta :)

Lisäksi minulla on muista poikkeavat arvot. Olen ihmisoikeus- ja eläinaktivisti sekä ympäristö- ja kehitysmaa-aktivisti. Monet ihmiset karsastavat minua vakaumusteni takia -- on minua kettutytöksikin haukuttu.

kun asuin Italiassa, nini ystävät oli minunkin ystäville kaikki kaikessa. Joulut ja muut juhlat vietittiin aina ystäväseurassa. ysätävät on sillä ja o. Pyörimme isossa porukassa jossa ystävyys oli kyllä aika pinnallista mutta tiivistä, ainakin kolme kertaa viikossa piti tavata.

Onhan niitä olemassa täysin erakkojakin. Monet huippulahjakkaat älyköt (esim. kirjailijoita, matemaatikkoja) ovat tunnetusti sosiaalisesti lahjattomampia, ja jopa täysin erakoituneita. Tämä nyt on tietysti ihan ääripään ilmiö, mutta sitten on paljon sellaisia ihmisiä, joille riittää, että heillä on muutama läheinen ihminen, rakkautta ja inhimillisiä kontakteja, mutta ei hirveän suurta sosiaalista verkkoa. Jollekin saattaa ihan hyvin riittää, että on oma mies ja lapsi/lapset, joiden kanssa saada sitä inhimillistä kosketuspintaa. Ja kodinulkopuoleisiksi sosiaalisiksi kontakteiksi saattaa riittää ihan hyvin vaikkapa oma äiti, sisko, muut sukulaiset tai työssä saatavat kontaktit. Kaikilla ei yksinkertaisesti ole samoja sosiaalisia tarpeita.



Meillä esim. mies on huippusosiaalinen, ja hänellä on kymmeniä, ellei satoja ystäviä, kavereita, tuttuja, työtuttuja, harrastuskavereita jne. Osaa heistä hän tapaa ehkä kerran vuodessa tai parissa, mutta silti kontaktit säilyvät vuodesta toiseen. Minulla taas on lähinnä muutama hyvä ystävä (ja tietty nyt sitten jokunen tuttu, joiden kanssa silloin tällöin kahvitellaan), mutta heihin olen yhteydessä päivittäin, tai ainakin viikoittain. En vain kertakaikkiaan jaksaisi jatkuvasti nähdä ihmisiä ja olla sosiaalinen. Lisäksi minulle ne harvat ystävyyssuhteet ovat sitten sellaisia, että ne vaativat aika paljon. Puhumme paljon, usein ja kaikesta, ikään kuin jaamme jatkuvasti elämämme toistemme kanssa. Eikä sellaista suhdetta voi olla kovin moneen ihmiseen kerralla. En henkilökohtaisesti näe oikein mieltä sellaisessa " ystävyydessä" , että kerran vuodessa vaihdetaan kuulumiset. Miehelleni esim. joku " ystävä" saattaa ilmoittaa yllättäen, että heille syntyi tytär...Minulle sellainen tilanne olisi ihan käsittämätön, etten tietäisi ystäväni odottavan lasta.



Mutta siis alkuperäiseen kysymykseesi: Kyllä minä ainakin ymmärrän ja hyväksyn, etteivät kaikki ihmiset ole samanlaisia tai kaipaa samalla tavalla ystäviä ympärilleen. Eri asia on sitten sellainen lyhytnäköisyys ja jopa tunteettomuus, jota jotkut tosiaan tuntuvat harrastavan, että kun ollaan ihmissuhteessa, ei nähdäkään enää tarpeelliseksi pitää yhteyttä ystäviin. Minusta se on halventavaa ystäviä kohtaan, ja kertoo jotain siitä, mitä ne ystävät ovat alunperinkään merkinneet (korvikeseuraa ennen miehen löytämistä). Sitä en ole koskaan ymmärtänyt. Ja sitten usein nämä samat " ystävät" soittelevat vanhoille kavereilleen häntä koipien välissä kun ihmissuhde kariutuu...Tai huomaavat tosiaan olevansa sitten ihan yksin.



Muuten sitten yksinjäämiseen voi olla olla miljoona syytä: Usein esim. aikuistuessa vanhat kaveripiirit hajoavat, ihmiset muuttavat koulutuksen ja työn perässä pitkin maata ja ulkomaillekin, saavat perheitä ja uusien elämäntilanteiden, esim. työn kautta uusia ystäviä jne. Kaikille ei uusia kontakteja muodostu samalla tavalla ihan jo olosuhteista riippuen. Jos esim. olet monta vuotta kotosalla lasten teon ja hoidon puitteissa ja sitten menet sellaiseen työpaikkaan, jossa ei ole sitä sosiaalista vuorovaikutusta (onhan niitäkin töitä, joita tehdään yksin tai lähes yksin), voi olla että jäät ilman kavereita, vaikka et haluaisikaan. Siihen kun vielä lisää sen, että monet ovat ujoja, sosiaalisesti pelkoisia tai muuten vain huonoja tutustumaan ihmisiin...

Useimmilla kai tämä on päinvastoin, ystävät antavat energiaa, potkua elämään. Minulla on päinvastoin.