Lue keskustelun säännöt.
Vaativa lapsi
28.04.2007 |
Olen taas ihan puhki tämän päivän jälkeen. Meillä on 7 vuotias tyttö ja keväällä neljä vuotta täyttävä poika. Poika vie kaikkien hermot! On pienestä pitäen ollut kova huutamaan, itkemään ja vaatimaan. Vauvana annoin helpolla periksi koska olin niin puhki rikkinäisistä öistä ja siitä että edes päivällä en saanut nukkua. Poika siis nukkuin yöunia vain 22-07 ja siinäkin välissä heräili useasti. Päivällä nukkuin 20 pätkiä.
Nyt vanhempana on kuin vaahteramäen Eemeli. Kaikkea keksii ja on villi kuin mikäkin. Ja edelleen on kamala huutamaan ja narisemaan. Heti kun herraa ei jokin asia miellytä, päästää hän porun joka saattaa jatkua jatkua jatkua niin että lopulta se päättyy siihen kun minä karjun. Kaupassa, parkkipaikoilla ja vastaavissa paikoissa ei suostu pitämään kädestä ja kun väkisin pidän, huutaa........ Ja kun ote lipsuu, juoksee hän mihinkään katsomatta parin kolmen päähän. Ja taas minä karjun että tänne sieltä, auto ajaa päälle. Ei siis usko mitään ja tuntuu ettää puhunkin ihan kuuroille korville. Ruuan kanssa tapellaan ja siitä että pitäisi istua ruokapöydässä eikä juosta ympäru huushollia ruuan ollessa pöydässä. Kaiken pitäisi olla valmista nyt ja ehti tai alkaa hirveä huuto. Jos ei ensimmäisenä ehdi ulos, alkaa karmea huuto. Jos ei saa heti mehua kun haluaa, huutaa niinkauan että saa. Ja lista on loputon!
Lapsi oli anopilla ja omalla äidillänikin yökylässä ja kumpainenkin sanoi että poika on kyllä aikamoinen vilperi ja uskoo vasta kun kovalla ja tiukalla äänellä (suurinpiirtein karjaisemalla) käskee. Hyvällä sanominen ja neuvottelu ei auta mitään.
Pelkään jo että poika on jonkin sortin erityislapsi mutta koska hän on vielä niin pieni ja tarhankin mielestä vain hiukan vilkas lapsi, niin mitäpä tässä muuta voi tehdä kuin yrittää pitää hermonsa kasassa.
Vanhempi tyttömmekin on välillä ihan hermona kun kotona vaan kaikuu pikkuveljen poru ja äidin huuto ja tiukka ilmapiri. Yritä tässä kasvattaa uhmista kun tuntuu että sinne päähän ei mene mitään.
Sanokaa nyt joku että kuuluu ikään! Siis jotain 3-4 v uhmaa. Vai mitä tämä on? Onko kellään muulla samaa? ja koska voisi olettaa että tilanne helpottaa.
Kommentit (2)
ja johan tottelee. Siis en nyt sano että teillä olis samasta kyse. Mutta vielä ei ole liian myöhäistä opettaa ettei saa periksi. Parissa päivässä jo alkoi näkyä tulosta kun en vaan antanu periksi. Ja samaa kaavaa käskin myös isovanhempien noudattaa neitin kanssa.
Vanhempi on kuitenki se jonka pitää olla lujana ja antamatta periksi, muuten se uhmaikäinen pyörittää perhettään miten tahtoo ja mitä vanhemmaksi pääsee, sitä hankalempaa on saada tottelemaan.
Jos ei antanut pitää parkkipaikalla kädestä kiinni, vein takasin autoon ja istuttiin sielä niin kauan että lupasi pitää kädestä kiinni. Jos huusi ja karjui, vein nurkkaan istumaan ja vein sen sinne niin usein kuin tarvitsi, loppujen lopuksi hoksasi että kiukuttelee eri syystä kuin alunperin ja lopetti, eli ei enää huutanut siitä syystä ettei saanut periksi vaan siksi että äiti nöyryyttää viemällä sinne nurkkaan aina uudestaan.
Lopetin myös huutamisen, vaikeaa se oli, mutta niin se vain oppi tyttökin puhumaan sievemmällä äänellä. =)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta aikamoinen uhma on meidän 3v pojalla päällä.
Ei myöskään usko yhtään mitään, jos sille päälle sattuu. Välillä saa kamalia riehumis kohtauksia ja heittelee leluja ja tavaroita ja kiljuu.
Ei auta nätisti sanominen, kieltäminen, komentaminen, eikä edes huutaminen.
Kyllä välillä ovat kaikki koetuksella pojan kanssa.
Osaa kyllä olla nätistikkin, kun keksitään hänelle, tai keksii itse mielenkiintoista tekemistä.
Pukeminen on välillä yhtä taistelua, juoksee karkuun ja saattaa riisua kaikki puetut vaatteet pois.
Olen huomannut, että meillä auttaa hiukan kun etukäteen neuvotellaan asioista. Esim. että kaupassa ei kiljuta eikä kiukutella. Ja uskotaan mitä äiti sanoo. Joskus tämä auttaa, ei aina.
Hoidossa käyttäytyy hienosti, mutta kotona ja kylässä ei!
Saa nähdä milloin pahin uhma on ohi.
Jaksamista!!