Lue keskustelun säännöt.
Onko muita, joilla etäiset välit sisaruksiin ilman varsinaista syytä?
17.10.2015 |
Tunnen jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä, että en pidä yhteyttä sisaruksiini. He pitävät vielä vähemmän eli jos joku soittaa tai ottaa yhteyttä, se olen minä. Asumme kaikki neljä samassa kaupungissa mutta meillä ei ole mitään yhteistä. Pari sisarusta pitää enemmän yhteyttä keskenään mutta minulle ei lähetetä edes synttärionnitteluja tekstiviestitse. Tai no, yksi sisarus lähettää. Mitään ei ole tapahtunut, olemme vain aika erilaisia ja henkistä yhteyttä on vaikea löytää. Välitän silti kaikista heistä paljon mutta elämät ovat vieneet erilleen. Onko muilla samanlaista? Tämä tuntuu nimittäin tosi oudolta ja epänormaalilta ja poden morkkista koko ajan huonosta sisaruudestani. Viimeksi olen nähnyt sisaruksiini toukokuussa. Sitä ennen edellisen vuoden kesällä. Meillä ei siis vietetä mitään sukujoulujakaan, kaikilla kun on omat perheensä ja muu suku asuu ihan muualla.
Kommentit (19)
En pidä miään yhteyttä veljeeni enkä siskoonikaan. Veli ollut aina etäisempi ja oli 11v kun muutin kotoa 17v iässä ja nyt aikuisiällä myöskin välimatka vaikuttanut, asumme n.500km päässä toisistamme. Siskoni kanssa olin läheinen aina siihen asti kun hän oli n.16-17v, sen jälk hän ei ole tuntunut olevan kiinnostunut olemaan kanssani tekemisissä:( Viimeiseen n.5-vuoteen yhteydenpitoa ei ole lainkaan, surullista enkä tajua syytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen nähnyt veljeni viimeksi 3 vuotta sitten. Asutaan eri maissa ja ollaan muutenkin erilaisia ihmisiä, ikäeroakin on paljon. Joskus tunnen piston sydämessäni, mutta olen hyväksynyt asian. Elämme omaa elämäämme tahoillamme.
Minä en pidä mitään yhteyttä veljeeni. Hän on ollut kateellinen kuopusasemastani (olen 18 vuotta nuorempi) - asia, joka kävi minulle ilmi vasta isän kuollessa kymmenen vuotta sitten. Äitini kuoltua neljä vuotta sitten olimme yhteydessä perunkirjoituksen ja perinnönjaon aikaan (molemmilla kerroilla jäivät minun hoidettavakseni) ja pari kertaa sen jälkeen. Hän ei pidä minun numeroani edes kännykässään, se tuli selväksi, kun kerran lähetin tekstiviestin, kun tarvitsin hänen tilinumeronsa (kuolinpesän veronpalautusta varten). Hän soitti viestin numeroon ja sanoi ihmetelleensä, keneltä viesti olisi voinut tulla. En ollut laittanut nimeäni mukaan viestiin, koska luulin, että nimeni näkyisi kännykän näytöllä. Eipä ollut talletettuna.
Jos veljeni tuntee katkeruutta minun kuopusasemastani, minä tunnen katkeruutta siitä, että hän ja vaimonsa onnistuivat huiputtamaan vanhaa, sairasta isää, jotta saivat napattua itselleen isomman osan perinnöksi jääneestä omaisuudesta, ja isä kuitenkin olisi halunnut molemmille lapsilleen yhtäläiset osuudet. Siitä isä aina puhui, mutta toisin kävi. En minä sitä usein ajattele, mutta joskus se kyllä vähän kirpaisee.
Viimeksi olen nähnyt veljeni alkuvuodesta 2013. Ei väliä, vaikka en näkisi häntä enää koskaan, ja ilmeisesti tunne on molemminpuolinen.
Mulla on kyllä välillä aika voimakas kelpaamattomuuden tunne. Olen nuorin ja aikoinani olin tosi tärkeä sisaruksilleni. Sitten kaikki me kasvettiin ja he saivat lapsia, ikäeroa meilläkin reilusti. Välillä ihmetyttää, mihin se välittäminen on hävinnyt. Elämän ja lapsien tullessa ja mennessä varmaan tuntunut turhalta keskittää energiaa sisarussuhteeseen, joka ei ole ihan välittömin ja luontevin, ehkä. Elän niin erilaista elämää kuin sisarukseni,joten siksi tunnen olevani epäkelpo heidän elämiinsä, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Olen urakeskeinen lapseton sinkku, muilla taas jo nuorena perustetut ydinperheet. Olen välillä ollut aistivinani jopa sääliä, mikä on tuntunut tosi pahalta. Ei mua tarvitse sääliä, kun elän juuri niinkuin parhaaksi katson. Joskus ollaan keskusteltu aiheesta ja siinä tämä on tullut ilmi. Muilla myös materia tuntuu olevan tärkeää ja minua säälitään myös siksi, ettei ole omistusasuntoa tai kallista autoa. En perusta sellaisesta. Ap
Hups, nelonen huomasi vasta nyt, että otsikossa kysyttiin ilman varsinaista syytä. Meillä niitä syitä on, niin kuin kommentista varmasti huomaa, että se kyllä tuli nyt väärään ketjuun. Sorry.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä en pidä mitään yhteyttä veljeeni. Hän on ollut kateellinen kuopusasemastani (olen 18 vuotta nuorempi) - asia, joka kävi minulle ilmi vasta isän kuollessa kymmenen vuotta sitten. Äitini kuoltua neljä vuotta sitten olimme yhteydessä perunkirjoituksen ja perinnönjaon aikaan (molemmilla kerroilla jäivät minun hoidettavakseni) ja pari kertaa sen jälkeen. Hän ei pidä minun numeroani edes kännykässään, se tuli selväksi, kun kerran lähetin tekstiviestin, kun tarvitsin hänen tilinumeronsa (kuolinpesän veronpalautusta varten). Hän soitti viestin numeroon ja sanoi ihmetelleensä, keneltä viesti olisi voinut tulla. En ollut laittanut nimeäni mukaan viestiin, koska luulin, että nimeni näkyisi kännykän näytöllä. Eipä ollut talletettuna.
Jos veljeni tuntee katkeruutta minun kuopusasemastani, minä tunnen katkeruutta siitä, että hän ja vaimonsa onnistuivat huiputtamaan vanhaa, sairasta isää, jotta saivat napattua itselleen isomman osan perinnöksi jääneestä omaisuudesta, ja isä kuitenkin olisi halunnut molemmille lapsilleen yhtäläiset osuudet. Siitä isä aina puhui, mutta toisin kävi. En minä sitä usein ajattele, mutta joskus se kyllä vähän kirpaisee.
Viimeksi olen nähnyt veljeni alkuvuodesta 2013. Ei väliä, vaikka en näkisi häntä enää koskaan, ja ilmeisesti tunne on molemminpuolinen.
No mutta tuossahan on jo ihan pätevät syyt puolin ja toisin pitää etäisyyttä. Ei siis mikään syyttä suotta ylläpidetty etäisyys.
Minulla ja pikkuveljelläni on sinänsä hyvät, mutta etäiset välit. Asumme 50 km päässä toisistamme, mutta tapaamme ehkä kerran tai pari vuodessa, jos satumme äidin luo yhtä aikaa, on jotain sukutapahtumia tms.
Syyksi arvelen itse ensinnäkin ikäeroa: meillä on 5 vuotta välissä. Lapsena emme siis leikkineet yhdessä, koska ikäkauden jutut ei koskaan kulkeneet käsikädessä. Sukupuolikin vaikuttaa, mielenkiinnon kohteet on aina olleet niin erilaiset.
Nyt aikuisinakin elämät on hyvin erilaiset. Minulla on paljon pieniä lapsia ja elämä pyörii enimmäkseen heidän ehdoillaan. Veljeni vaimoineen taas eivät lapsista erityisesti pidä, ja todennäköisesti eivät myöhemminkään jälkikasvua itselleen halua. He kasvattavat perheen sijaan omaisuuttaan ja uriaan, joten maailmamme ovat kaikenkaikkiaan erilaiset ja arvot sekä asioiden tärkeysjärjestys eroavat toisistaan.
Emme ole riidoissa koskaan olleet, mutta ei meistä varmaan tämän läheisempiäkään koskaan tule. Toisaalta se harmittaa, mutta tähän on tottunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä varmaan sovin kuvaukseen. En pidä yhteyttä sisareeni, en tiedä hänen puhelinnumeroaan enkä muista kotikunnan nimeäkään. Ei vaan olla läheisiä, mutta eipä se minua ole häirinnyt.
Mitä jos rohkaistuisit lähettämään joskus kaikille sisaruksille vaikka viestiä, ja ehdottaisit yhteistä ravintolalounasta tms.? Että kokoontuisitte ihan vaan sisarusten kesken syömään ja juomaan, ihan muuten vaan. Ei tarvisi mitään sen syvällisempää kuin vaan istua alas ja jutella niitä näitä. Periaatteessahan sulla ei oo mitään hävittävää, jos teillä on niin etäiset välit joka tapauksessa.
Mulla veljen kanssa o välillä pieniä puhumattomuusjaksoja (myös ilman syytä, musta tuntuu et ollaan vaan niin erilaisia ja ei jakseta katella toisiamme kovin paljon), mut jonkin varjolla aina sovitaan et käydään olusilla (yhteisten kavereitten kanssa) ja siitä se taas lähtee. Välillä lähennytään, välillä ollaan erillään. Ei sisarusten kanssa tarvi olla ku paita ja peppu, mut on ne sisaruksia kuitenkin. <3 Tsemppiä sulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun sisko on oikein fiksu ja mukava, eikä hänessä ole mitään vikaa. Minussakaan ei ole mitään tai ainakaan kovin isoa vikaa. Mutta me elämme niin erilaisia elämiä, että ei meillä enää ole muuta yhteistä kuin äiti.
Toisaalta, jos nyt tulisi joku tilanne, jossa jompi kumpi tarvitsisi tukea, niin kyllä se toinen tekisi kaikkensa voidakseen sitä antaa. Onneksi kumminkin molemmilla menee aika hyvin.
Mieheni ja siskonsa asuvat samassa kaupungissa, mutta ovat tekemisissä vain pakolliset. Epäilen, että kun vanhempansa kuolevat, yhteydenpito loppuu kokonaan. Ei varsinaista syytä. Miehen mielestä ovat vain liian erilaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehelläni yksi sisko ja eivät juurikaan pidä yhteyttä.
esim. Mieheni sisar ei ole koskaan käynyt meillä. Ollaan nyt 5 v asuttu talossa, jonka rakensimme.
Me ollaan käyty heillä muutamissa isoimmissa juhlissa (yo-juhlat lapsilla).
Eivät soittele juuri koskaan ja ovat myös täysin erilaisia.
Itse en myös koe kälyäni mitenkään läheiseksi, eikä tule yhteyttä pidettyä.
Minun siskoni asuu samassa kaupungissa, joka ei ole meidän kotikaupunkimme. Minulla ei ollut täällä kavereita, joten tänne muutettuani olin paljon yhteydessä siskooni. Nyt en jaksa enää olla yhteydessä. Se olen aina minä, joka soittaa tai menee käymään. Ja silloinkin sisko puhuu taukoamatta omista ja perheensä asioista, ja kun tunti on vierähtänyt (joko siskon luona tai puhelimessa), olen jo niin täynnä, etten jaksa edes aloittaa omia asioitani. Se harmittaa, koska minulla on välillä ollut vaikeita aikoja, ja olisin kovasti tarvinnut tukea. Olen ollut aina siskon tukena, mutta nähtävästi hän ei koe tärkeäksi tukea minua, vaikka olen sitä suoraan häneltä pyytänyt. En vain jaksa enää ottaa yhteyttä. Olkoon ja eläköön omaa elämäänsä. Kyllä minä täällä olen, jos hän joskus vaivautuu soittamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on kolme vanhempaa sisarusta, joista vanhimman kanssa olen tosi läheinen ja soitellaan useamman kerran viikossa. Nuorimman kanssa pidetään harvakseltaan yhteyttä (ehkä kerran kuussa), mutta keskimmäisen kanssa nähdään yleensä kaksi kertaa vuodessa, eli minun lapseni synttäreillä ja hänen lapsensa synttäreillä. Ihan olemme hyvissä väleissä ja on mukava nähdä, mutta ei meillä vain ole oikein mitään yhteistä toistemme kanssa. Se, että on sukua jollekin, ei automaattisesti tarkoita sitä, että viihtyisi toisen seurassa, jakaisi yhteisen arvomaailman, elämäntavat ja niin edelleen.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kolme vanhempaa sisarusta, joista vanhimman kanssa olen tosi läheinen ja soitellaan useamman kerran viikossa. Nuorimman kanssa pidetään harvakseltaan yhteyttä (ehkä kerran kuussa), mutta keskimmäisen kanssa nähdään yleensä kaksi kertaa vuodessa, eli minun lapseni synttäreillä ja hänen lapsensa synttäreillä. Ihan olemme hyvissä väleissä ja on mukava nähdä, mutta ei meillä vain ole oikein mitään yhteistä toistemme kanssa. Se, että on sukua jollekin, ei automaattisesti tarkoita sitä, että viihtyisi toisen seurassa, jakaisi yhteisen arvomaailman, elämäntavat ja niin edelleen.
Jatkan vielä, että miehelläni on yksi veli, jonka kanssa pitää yhteyttä ehkä kerran vuodessa. Veli ei käy koskaan meillä kylässä (eikä me hänen luonaan), vaikka asuu ihan lähellä. Ei heilläkään mitään syytä tähän ole, ovat vaan tosi erilaisia ihmisiä ja viihtyvät paremmin omien kavereidensa kanssa.
Minä. Olen iltatähti ja en oikein koskaan tutustunut sisaruksiini ikäeron takia. He kolme ovat kyllä läheisiä keskenään
Äitini soittelee sisaruksilleen kerran vuodessa. Välimatkaa sen verran paljon, ettei tule kyläiltyä muutoin kuin silloin, kun joku täyttää pyöreitä. Isällä ei ole enää kuin yksi sisarus, ja hänen luonaan he taitavat kerran-pari vuodessa jopa poiketa (tai täti vanhemmillani). Välimatkaa vajaa kilometri.
Minä näen veljeäni, jos hän sattuu olemaan vanhemmillani siellä käydessämme, mikä sekin tapahtuu muutama kerta vuoteen (joulu, pääsiäinen, äitienpäivä jos ovat kotona, viime äitienpäivänä olivat matkoilla).
Miehen sisaruksia nähdään sen mukaan, miten lähellä tai kaukana asuvat.
En silti väittäisi, että keneenkään olisi jotenkin etäiset välit. Ei vain ole asiaa soitella, yleensäkin ollaan sen luontoisia ihmisiä, jotka eivät liikoja lörpöttele. Minulla on hyvät välit veljeeni ja vanhempiini, mutta ei tarvetta jutella heidän kanssaan päivittäin tai edes kuukausittain.
Siskoni on niin hankala ja ikävä ihminen, etten jaksa pitää häneen enää mitään yhteyttä. Koen ainoastaan pahoinvointia hänen läheisyydessään ja jokaisesta hänen viestistään.
Minä olen. Ei ole huonoja välejä, mutta välimatkaa satoja kilometrejä kyllä.
.
Minulla ei ole asiasta huonoa omaatuntoa, siis niin, että ajattelen, että pitäisi pitää yhteyttä, mutta joskus koen huonommuutta, kun en pidä yhteyttä, enkä edes koe siitä huonoa omaatuntoa. Yhteydenpitäminen ei kuitenkaan vaatis hirveesti multa, eikä se "haittais" mua.