Pakonomainen kuoleman ajattelu

Mulla kuolemanpelko on kausittaista. Välillä on mielessä päivittäin ja välillä unohtuu muutamaksi päiväksi. Olen saman ikäinen kuin sinä. Esikoisen syntymän jälkeen pelko oli kaikkein pahimmillaan. Oon yrittänyt puhua ystävien ja miehen kanssa, mutta eivät oikein ota tosissaan. Nyt yritän keskittyä tähän hetkeen ja nauttia elämästä. En halua että koko elämä menee hukkaan kuolemaa pelätessä. Vanheneminen ja vanhuus pelottaa. Kuolemassa pelottaa sen lopullisuus ja se että lakkaa olemasta. Miten voi olla olematta ikuisuuksia? En käsitä.

Ihan samoja ajatuksia mulla ap! Täällä oli aiemmin tänään toinen ketju vähän samasta aiheesta, sen otsikko oli jotain tyyliin mitä järkeä elämässä on. Mutta siis ihan samoja asioita käyn läpi ja 30+ olen minäkin. Lohduttaa etten ole ainoa. Mulla on kaksi lasta ja se on joskus jopa pahentanut pelkoja, kun nyt siinä on vielä se että joudun jättämään jälkeläiseni tänne sitten. Onko teillä kuollut läheisiä? Mulla kuoli äiti kun olin nuori ja se laukaisi kuolemanpelkoajatukset.

Tärkeintä elämässäni on Usko ja hyvä omatunto siksi ,että pääsen kuoltuani taivaaseen. Uskovaisen ihmisen ei tarvitse pelätä kuolemaa , se on todella vapauttavaa ja Onnellista.

Koitappa ap. ajatella,etä se on kaikille sama. ME KAIKKI TULEMME KUOLEMAAN. Jos tuollaiset ajatukset pyörii päässä aikuisella, voisi terapia tms. olla todellakin aiheellista.

[quote author="Vierailija" time="04.10.2015 klo 15:13"]

Koitappa ap. ajatella,etä se on kaikille sama. ME KAIKKI TULEMME KUOLEMAAN. Jos tuollaiset ajatukset pyörii päässä aikuisella, voisi terapia tms. olla todellakin aiheellista.

[/quote]

Terapia luo toivoa, vai? Miten se sitä tekee näiden asioiden tiimoilta, joihin lähinnä uskonnoilla on ollut mandaatti? Eikös terapian pääasiallinen tarkoitus ole antaa asiakkaalleen eväät ynnä metodit ongelmiensa työstämiseen ja täten kenties/ehkä/mahdollisesti saattaa asiakas ajan myötä "tuottavaksi kansalaiseksi"?

[quote author="Vierailija" time="04.10.2015 klo 15:22"][quote author="Vierailija" time="04.10.2015 klo 15:13"]

Koitappa ap. ajatella,etä se on kaikille sama. ME KAIKKI TULEMME KUOLEMAAN. Jos tuollaiset ajatukset pyörii päässä aikuisella, voisi terapia tms. olla todellakin aiheellista.

[/quote]

Terapia luo toivoa, vai? Miten se sitä tekee näiden asioiden tiimoilta, joihin lähinnä uskonnoilla on ollut mandaatti? Eikös terapian pääasiallinen tarkoitus ole antaa asiakkaalleen eväät ynnä metodit ongelmiensa työstämiseen ja täten kenties/ehkä/mahdollisesti saattaa asiakas ajan myötä "tuottavaksi kansalaiseksi"?
[/quote]
No jos pelko ihan haittaa elämää niin kyllä terapia voisi auttaa löytämään keinoja käsitellä asiaa. Ja ehkä auttaa löytämään merkityksellisyyttä elämään. Taustalla voi myös olla muutakin, kuten itselläni se äitini kuolema. Minulla on kyllä ollut mt-ongelmia lapsesta asti ja nuorempana kävin 5 vuotta terapiassa, joten voi ne ajatukset liittyä siihenkin.

Voisiko olla , että Jumala puhuttelee ja pysäyttää ihmistä ,tuolla kuoleman ajattelemisella.

[quote author="Vierailija" time="04.10.2015 klo 14:32"]Ihan samoja ajatuksia mulla ap! Täällä oli aiemmin tänään toinen ketju vähän samasta aiheesta, sen otsikko oli jotain tyyliin mitä järkeä elämässä on. Mutta siis ihan samoja asioita käyn läpi ja 30+ olen minäkin. Lohduttaa etten ole ainoa. Mulla on kaksi lasta ja se on joskus jopa pahentanut pelkoja, kun nyt siinä on vielä se että joudun jättämään jälkeläiseni tänne sitten. Onko teillä kuollut läheisiä? Mulla kuoli äiti kun olin nuori ja se laukaisi kuolemanpelkoajatukset.
[/quote]

Kyllä, minulla myös kuoli äiti kun olin nuoti ja sen jälkeen nämä kausittaiset pakonomaiset kuolema-ajatukset ovat olleet säännöllisiä. Hieman tavallaan lohduttaa, etten ole ainoa, joka näitä ajattelee ja näin voimakkaasti. Onko sinulla todettu masennusta tms.? Onko sinulla ollut itsetuhoisia ajatuksia?

Kiitos kaikille tähänastisista vastauksista.

-ap-

Onko muilla samanlaisia ajatuksia?

[quote author="Vierailija" time="04.10.2015 klo 10:25"]Olen todella ahdistunut. Elän suurta elämänmuutosta ja ehkä se on laukaissut taas tämän elämän rajallisuuden ja ajan kulumisen ajattelun.

Ajattelen kuolemaa jatkuvasti. Suurimman osan päivästä ja myös unissani. Enimmäkseen mietin, mikä järku täällä on elää, mitä hyötyä on tehdä mitään kun kuitenkin kuolemme. Miksi tuokin tekee tuota, kun hän kuitenkin kohta kuolee. Miksi itse tekisin tai yrittäisin mitään, kun kohta kuolen. Olisiko helpompi vain tappaa itseni, niin ei tarvitsisi pelokkaana odottaa, milloin kuolema vie minut.

Olen ollut aikaisemmin masentunut ja pelkään sitä jälleen. Olen 34-vuotias ja lapseton. Onko tässä elämässä mitään järkeä ja mikä on elämän tarkoitus? En tiedä, kuinka kauan jaksan näiden ajatusten kanssa ja pelkään sekoavani.
[/quote]just ajattelin samaa tänään. Moni ei ajattele kuolevansa. Siis silloin ajattelin, että kuollaan kumminkin ja mitä järkeä.

Luulen, että stressi kaukaiseen tämän. Kannattaa kuunnella itseään ja elää omien voimavarojen mukaan..,

Kaikki on tässä hetkessä.

Minä en ole mitään, silti olen kaikki kaikessa

Opetelkaa ihmiset Minä-harha pois, olemme kaikki yhtä. Ykseys.

Sielu/tietoisuus jatkaa matkaa kuoleman jälkeen, ei minä. Me olemme kaikki henkiä, jotka saavumme taivaaseen kuoleman jälkeen.