Minä jaksan odottaa

kunnes lapset on niin isoja, ettei se pysty niitä vahingoittamaan. Odotan ehkä 15 vuotta, sitten ne on jo aikuisia. Odotan ja hymyilen, suostun vaatimuksiin ja myötäilen sen suuruudenhulluja ajatuksia. Mutta sitten. Sitten minä avaudun. Sanon että se on nyt moro, en halua nähdä enää IKINÄ sinua, en ole sinua 20 vuoteen halunnut nähdä, luuletko tosiaan että olen HALUNNUT olla kanssasi tekemisissä, lasten takia olen sietänyt. Voi vitsi mikä pelle kun luulet että kaiken sen tuskan ja järkytyksen ja pakokauhun jälkeen joita olet minulle tuottanut minä edes sietäisin sinua, saatika pitäisin sinusta. Kerron sinun senhetkiselle tyttöystävälle kuinka olet sitäkin pettänyt, niinkuin kaikkia meitä muitakin, näytän vaikka jonkun niistä monista tekstareista joita yhä vieläkin lähettelet minulle, siitä kuinka rakastat ja ikävöit minua. Voi pyhä yrjö. Sanon että kaikki nauraa sulle. Siitähän se hermostuu. Ai että minä nautin jo pelkästä ajatuksesta. Luultavasti 15 vuoden kuluttua kaikki on jo niin haalistunutta, muistot ja tunteet, ettei näillä asioilla ole mitään merkitystä, tuskin minä muuta tulen sanomaan kuin hyvästi. Mutta juuri nyt minä tarvitsen tätä tunnetta jaksaakseni katsoa sitä silmiin ilman että hakkaan siitä ilmat pihalle.