1-4v lasten äidit, joudutteko korottamaan ääntä/huutamaan päivittäin jostakin?

Itse olen aina ollut riitoja välttävä ja melko rauhallinen, mutta uhmaikä on nostanut minustakin raivottaren esiin. Esikoisen uhmailu alkoi aika tarkalleen 2v synttäreiden aikoihin ja jatkuu edelleen voimistuen, tyttö täyttää kohta 4.
En todellakaan kommunikoi yleisesti huutamalla, mutta kun on sanonut samasta asiasta monet kerrat peräkkäin eikä toisella tunnu olevan korvia päässä ja villitsee vielä kuopustakin temppuihinsa, niin silloin kyllä korotan ääneni. Mies ei tätä ymmärrä, koska viettää paljon vähemmän aikaa lasten kanssa kuin minä. Sehän on ihan kiintymyssuhdepsykologiaa, lapsi uhmaa eniten sitä ketä pitää turvallisimpana/kuka viimeisenä lapsen hylkäisi. Päiväkodissa esikoinen saa palautetta rauhallisuudestaan ja kuulemma on vaikea uskoa hänen kiivastuvan. No, kotona on vähän eri meininki, useimmiten etenkin alkuillat ovat ihan mahdottomia. ap

En onneksi joudu enää päivittäin ääntä korottamaan. Itseasiassa alle 3 vuotiaana en ollenkaan (jotenkin helppo olla johdonmukainen ja jämäkkä pienemmän kanssa). Toinen stoori tuo helvetin kovapäinen 4.5v poika :) Ei auta kyllä läheskään aina ne keinot mitä ehdotetaan (katsekontakti, jämäkkyys ym), toisenlaisen lapsen kanssa varmasti toimisi paremmin.

Huudan. Olen masentunut, en jaksa muuta.

[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 11:12"][quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 11:02"]

Huudan vain, jos itse menetän täysin hermoni, tähän mennessä kolme kertaa. Mun mielestä ei ole mitään järkeä huutaa uhmaikäiselle, ei se ainakaan auta tilannetta.

[/quote]

Paitsi että auttaa. Meillä. Jos meillä lapsi venkoilee ja rääkyy koska häntä ei huvita tehdä jotain, niin sitä voi loputtomasti ymmärtää, eli tavallaan ns. heittää vettä myllyyn. Tai sitten voi vaan korottaa ääntä ja sanoa, että "TOTTELE" ja hups vaan, lapsi tokenee siitä ja tottelee. 
[/quote]

Huoh, taas vain muka kaksi ääripäätä, joko lässyttää tai karjua. Meillä kyllä uhmaikäinen tottelee ja rauhottuu kun vaan sanoo napakasti, rauhallisesti ja normaalilla äänellä. Ihan viimeisenä keinona kuiskaan, on tehokkaampaa kuin kiljunta. Huom. kuiskaan, en sähähdä. Jostain syystä mulla, joka olen muuten todella temperamenttinen, ei taaperoon mene hermot. (En silti ole täydellinen.)

Kyllä. Meillä on sekä vauva, että taapero ja vaaratilanteita tulee päivittäin. Taapero välillä ei ymmärrä seurauksia ja välillä ei välitä seurauksista. Jos hänellä on auto kädessä ja käsi heittoasennossa, huudan STOP samantien. Sitten, kun olen saanut huomion, muistutan mitä siitä seuraa, jos heittää toista ihmistä lelulla.

Joudun kohta 4vlle ehkä noin kerran pari viikossa. On kiltti ja rauhallinen tyttö. Todella hyväkäytöksinen mutta tänään esim näin: yritti tehdä naruun solmua. Ei osaa vielä tehdä. Sanoin että voin näyttää. Alkoi huutaa, että ole hiljaa ja siirtyi sohvalle. 1v veli lähti perässä jolloin aikoi lyödä veljeä narulla. Sanoin että naru tänne. Ei antanut. Otin narun ja vein takaisin laatikkoon. Kun käännyin katsomaan aikoi potkaista veljeä. Silloin aloin huutamaan... miten olisitte muut toimineet?

En harrasta huutamista tai äänen korottamista. Ennen kuin minulla oli lapsia, mulla oli jo koira, ja opin jo sen kouluttamisesta, että huutaminen ja hermojen menettäminen ei johda mihinkään, parempi vaan ohjata oikeaan ja palkita onnistumisista. Epäonnistumiset voi jättää huomiotta. 

No kyllä todellakin joudun useammankin kerran. Meillä on tyttö 2,5v ja poika 4v2kk. 

Meillä ei huudeta lapsille. Olemme heille auktoriteetti ilman huutamista ja riehumista. Heille on opetettu pienestä asti, että vanhempaa ihmistä kunnioitetaan ja meitä vanhempia totellaan. Meillä riittää, että lapsen pysäyttää, ottaa katsekontaktin ja selittää rauhallisesti miten toimitaan. Vanhempi on päiväkodissa ja olen siellä kauhulla katsonut kun jonkun nico-Petteri huutaa, lällättelee ja sylkee hoitajan päälle, mitä mahtaa tällaisen lapsen kotona tapahtua? Muistan, että oma äitini hermostui helposti, huusi ja hoki asioita. Isäni oli rauhallinen ja en ole kuullut hänen koskaan korottavan ääntään. Jostain syystä uskoimme isää todella hyvin ja äidin riehuminen oli lähinnä vitsi.. Omat lapseni ovat hyväkäytöksisiä ja alapeukuttakaa niin paljon kuin huvittaa, itsepä olen heidät kasvattanut mieheni kanssa. Ei harmita omat ratkaisut.

No ihan suoraan sanottuna, en ole koskaan huutanut lapsilleni. Tämä ei tarkoita, etteikö meillä lapset riehuisi ja olisi tottelemattomia. Multa ei vaan sellainen raivoaminen irtoa, olen hiljainen luonne. Enkä kyllä usko, että se auttaisikaan. Jos peli pitää puhaltaa poikki, on hyvin toiminut lapsen "pysäyttäminen", syliin ottaminen ja rauhallinen keskustelu. Jos lapsi on huutopotkuraivareissa, niin sitten pelkkä sylissä pitäminen.

Mulla lapset 2- ja 4-vuotiaat, ja en joudu PÄIVITTÄIN korottamaan ääntäni, mutta kyllä ja ehdottomasti joskus. En usko hetkeäkään naista tai miestä, joka väittää ettei ole koskaan korottanut ääntään uhmaikäiselle lapselleen. Tai no ehkä, jos lapsi on ainoa ja vanhemmat taistelevat yhdessä lapselle sitä hattua päähän.

En huuda, mutta sanon vähän terävämmin. Meillä on kotihoidossa kaksi lasta, joista pienempi 2v uskoo yhdestä kehotuksesta ja on hiljainen luonne, vanhempi 3v taas huutaa itse niin paljon että välillä kaikkien korvat soivat. Vanhempi ei myöskään siedä yhtään kiinnipitämistä, siitä seuraa aina avoraivari. Jotenkin en osaa itse edes huutaa ja siksikin lapsen kovaäänisyys ottaa joskus aivoon, ja usein komennan lasta olemaan kiljumatta. 

Ei meilläkään huudeta, lapset 1- ja 2,5-vuotiaat. Toki tuon ikäiset taaperot raivoaa ja äkäilee meille välillä paljonkin, mutta minä tai mieheni emme huuda. Olen nähnyt lähipiirissä sitä huutamista niin paljon, eikä se mitään auta. Ihan turhaa ja typerää.

Huutajat alapeukuttaa ;)

Kyllä. Meillä varsinkin tyttö saa sellaisia raivokohtauksia ( saanut jo muutaman vuoden) 5v, tavarat lentää, siinä oon minä, veljensä ja asunto vaarassa. Sitten vasta uskoo kun karjaisee kunnolla, jos silloinkaan.

Kyllä minä huudan. Toisin kuin jotkut täällä kommentoineet, olen todella temperamenttinen luonne. Ajatuskin siitä, ettei koskaan saisi korottaa ääntään, vaan kaikkeen pitäisi suhtautua viilipyttynä, ei vain ole minulle tästä maailmasta.

Esikoiselle en oikeastaan ole koskaan huutanut, ääntä joskus korottanut. On herkkä luonne. Kuopus on toisenlainen. Voimakastahtoinen, väsyttävä, äärettömän jääräpäinen. Varmaan jollakin täydellisellä mammalla ois riittänyt hermo kärsivälliseen opastukseen, kun lapsella uhmaiässä tuli kilareita kolmen minuutin välein (katsoin kellosta) ihan mistä syystä tahansa. Mut musta ei siihen ollut. Piti valita, että olenko läsnä ja vaikka sitten vihaisena ja huutavanakin, mut myös rakastavana ja kuuntelevana, vai olenko henkisesti ja emotionaalisesti poissaoleva, äitinaamari päässä lässyttävä hoivakone, joka torjuu sen vihan tunteen mut ilmaisee sen niin, että etäännyttää lapsen itsestään eikä anna itsestään lapselle mitään.  Koska nyt kuitenkin olen äiti enkä palkattu työntekijä, niin olen päätellyt että kahdesta pahasta tämä on pienempi paha. On parempi huutaa ja riidellä ja pyytää anteeksi ja halata ja kuivata kyyneleet, kuin elää autistisena teeskennellä että ei tässä äitiä yhtään ärsytä vaikka oot huutanut ja kiukutellut heti herättyäsi ihan kaikesta.

Minulla on jo teinit, mutta pojalle "joutuu" huutamaan. Ihan oikeasti, täysin käsittämätöntä.

Jos minulla olisi vain tämä tytär, niin paheksuisin suunnattomasti tätä älytöntä huutamista (siis ääntä pitää vaan korottaa, että se uppoaa pojan tajuntaan, kyse ei ole ymmärryksen puutteesta vaan siitä että mitään ei tapahdu ellei huuda).

Tyttären kanssa riittää, kun sanoo asiasta: kerääpä vaattees pois lattialta. Pojalle sama asia pitää huutaa: "RYTKYT PYYKKIIN N-Y-T!!!".

13 jatkaa: ja tämä lapselle huutaminen on ollut lähes jokapäiväistä sieltä vuoden ikäisestä asti.

Olen kokeillut, josko se jossain vaiheessa olisi oppinut reagoimaan puheeseen. Ei ole vielä. Ja puolustelen tässä vielä sitäkin, että puhutaan me muutakin kuin huutamalla.

En huutanut. Osaan ottaa tiukan äänensävyn (matala, rauhallinen) ihan huutamatta, ja se toimii. Kun olin pieni, äitini huusi paljon, ja ainoa reaktio oli odottaa huudon loppumista, eikä sisältö merkinnyt mitään. Huutaa voi jos toinen ei etäisyyden tai metelin takia kuule, mutta uskottavuutta se ei tuo.