Olen persoonaton ja mukaudun muiden persoonaan

Olen samallainen. Muutan myös ulkonäköäni tiheään. Siis hiuksia, meikkityyliä, pukeutumista jne. Toisaalta tykkään, toisaalta en

Mieheni on samanlainen. Rasittavaa. Onneksi pikkuhiljaa on alkanut vähän oma persoonansakin tulee esiin ettei ihan niin räikeästi mukaudu.

Luin taannoin kirjan, jossa mm. oli sisäänlämpiävä porukka, ns. pikkukaupungin kermaa, joka vietti iltoja, juhlien ja muutenkin yhdessä. Jos porukkaan kutsuttiin joku uusi, yksikin väärä sana häneltä, käytösvirhe, tai väärä asuste riitti, eikä häntä enää kutsuttu. Kukaan ei sanonut mitään, ei arvostelun sanaa, kutsuja vaan ei enää tullut. Kuitenkin. kaikesta pikkusieluisuudesta huolimatta, kaikki kokivat suurena kunniana saada kuulua tähän ryhmään.

voi olla persoonallisuushäiriön oire

Tai sitten olet vaan nuori ja herkkä ja sulla ei ole oikein vielä sellaista pysyvyyttä elämässä, joka antais sulle tunteen että olet ihan ok sellaisena kuin olet ja joka tavallaan ankkurois sun identiteetin. Joillekin tällaiset asiat on iso ja tiivis lapsuusperhe, uskonnollinen yhteisö, pysyvä työ jne.

Vaikka toiseen ihmiseen sulautuminen on joskus ärsyttävää, niin usein tällaiset ihmiset ovat oikeasti hyvin älykkäitä ja sensitiivisiä ja heillä on kyky oppia maailmasta ja kyky ymmärtää toisia. Jos mietitään toista ääripäätä, eli sitä mustavalkoista juntturaa joka jyrää kaikki alleen ja luokittelee ihmiset ihan vaan omien fiilistensä mukaan, niin tällä sulautujalla on kuitenkin paljon paremmat mahdollisuudet hyvään elämään. Yleensä ihmisen mieli jäykistyy iän myötä, ja se sulautuminen vähän vähenee, mut ymmärrys siitä että muut voi nähdä asiat toisin ja olla silti aivan yhtä oikeassa, yleensä säilyy. Ja se on hyvä ominaisuus.

Itse olen samanlainen, ikäänkuin peilaan muita ihmisiä. En tee tätä tahalleni, vaan olen kuin sieni joka imee itseensä ympärillä olevien ihmisten eleitä, äänenpainoa, mielenkiinnonkohteita ja mielipiteitä. Olen jo aikuinen, hyvän itsetunnon omaava nainen mutta jotenkin olen aina käyttäytynyt näin

[quote author="Vierailija" time="24.09.2015 klo 21:24"]

Luin taannoin kirjan, jossa mm. oli sisäänlämpiävä porukka, ns. pikkukaupungin kermaa, joka vietti iltoja, juhlien ja muutenkin yhdessä. Jos porukkaan kutsuttiin joku uusi, yksikin väärä sana häneltä, käytösvirhe, tai väärä asuste riitti, eikä häntä enää kutsuttu. Kukaan ei sanonut mitään, ei arvostelun sanaa, kutsuja vaan ei enää tullut. Kuitenkin. kaikesta pikkusieluisuudesta huolimatta, kaikki kokivat suurena kunniana saada kuulua tähän ryhmään.

[/quote]

Tässä kirjassa nämä henkilöt olivat suomenruotsalaisia, kuten oli kirjan kirjoittajakin.

Tuohan on hyvä piirre. Se on sosiaalista taitavuutta. Tosin kun sanot:

"Mutta tuntuu, että minä vaan yritän kovasti löytää ystäviä ja miellyttää kaikkia enkä uskalla olla oma itseni"

Niin jos oikeasti et uskalla, niin sitten asiassa voi olla ongelmaa.

Mutta usein on kyse siitä, että ihminen on varsin "itseydetön", ei siis ole mitään sellaista omaa itseä ja siksi sitä ottaa värinsä seurasta jossa sattuu olemaan. Monissa henkisissä piireissä sitä, ettei samaistu persoonalliseen itseen ja siis omaa vahvaa ihmispersoonallisuutta, pidetään kehittyneisyytenä ja valaistuneisuutena. 

Itse olen sellainen, että kun olen yksin, koen vain olevani, en olevani mitään erityistä tai tietynlaista. Olen vain oleminen, oleva, en tietynlainen persoona. Ihmisten kanssa kommunikoidessa pitää kuitenkin "luoda" jonkinlainen julkisivu ja kätevintä se on tehdä niin että julkisivu on toiselle helppo kommunikoida ja kohdata.