Sari Helin: "Kunpa lapsillani olisi mummo"

Hieno kirjoitus! Meillä oli muutama viikko takaperin tilanne jossa oli äitini ja 3 vuotiaan tyttäreni mummon kuolema lähellä. Eniten surin etukäteen juuri sitä kuinka paljosta tyttäreni jäisi paitsi jos isovanhempia ei olisi. Tänä jouluna kun kaikki läheiset ovat hengissä ja lähellä asioita ajattelee täysin eri tavalla. Ei tee mieli valittaa mistään, koska meillä on kaikki kun vain perhe on koossa.

Olen tyttäreni neljän alle 10-vuotiaan lapsen mummo. Olen ollut todella paljon heidän elämässään mukana. Hoitanut lapsia, siivonnut, auttanut paljon, myös rahallisesti. Muutimme mieheni kanssa jopa samalle paikkakunnalle, jotta olisin lähempänä heitä, mikäli tarvitsevat hoitoapua yms.

Nyt tilanteemme on sellainen, että tyttäreni vihaa minua yli kaiken ja toivoo kuolemaani. Tähän tilanteeseen johti se, että 85-vuotias rattijuoppo ajoi yhden lapsenlapseni päälle, kun ylitimme suojatietä. Rattijuoppo jopa pakeni paikalta. Onneksi ohikulkijat saivat rekisterinumeron ylös ja poliisi sai rattijuopon kiinni. Hän oli 1,78 %:n humalassa.

Rattijuoppo menettää ehkä kortin joksikin ajaksi ja saa jotain ehdollista, koska lapsi ei loukkaantunut kovin pahasti. Mutta minä, joka työnsin niitä rattaita olen saanut kaikkein pahimman rangaistuksen, mitä voi kuvitellakaan eli olen menettänyt kaikki lapsenlapseni, koska minuun ei enää luoteta ja tyttäreni mielestä joudan kuolla, koska olen aiheuttanut heidön perheelleen vain pahaa mielisairauteni vuoksi. Hän sanoi minulle, että hän on aina pelännyt, että lapsille sattuu jotain, kun lapset ovat hoidossani. Kuitenkin hän on monet kerrat soittanut minulle ja pyytänyt viemään lapsia ulos tai hoitamaan heitä.

Mielialani on täysin maassa ja mietin mitä tekisin itselleni. Olen käynyt kriisiterapiassa ja jatkan käyntiä edelleen. Onneksi lääkäri määräsi Diapamia, joka helpottaa hieman oloa.

On mielenkiintoista lukea, että jotkut lapsiperheet toivoisivat, että heidän lapsillaan olisi läheiset isovanhemmat, jotka toimisivat tukiverkkona. Olen itsekin pyrkinyt olemaan tällainen isovanhempi tyttäreni perheelle, mutta nyt se on ohi. Olen täysin tarpeeton heidän perheelleen. Nyt kun asumme samalla paikkakunnalla, emme voi välttyä kohtaamasta toisiamme. Tyttäreni lapset eivät varmaan kohta edes tunne minua, mikäli tulevat vastaan.

Olen ollut jopa niin tyhmä, että olen luullut olevani mummo, josta lapset ovat tykänneet ja odottaneet käyntejäni. Tämä on kuitenkin ollut mielisairaan pääni kuvittelua. Jatkossa toimin kuten tyttäreni isä eli tapaan lapsenlapsiani ehkä pari kertaa vuodessa syntymäpäivillä, mikäli minut edes kutsutaan ellen sitten satu juuri silloin olemaan ulkomailla lomailemassa, kesälomareissulla tai jossain muussa tärkeämmässä puuhassa silloin, kun lapsenlapsillani on syntymäpäivä. Ai niin ja lahjoihin en tuhlaa rahojani kuin ehkä kymmenellä eurolla tai vien jotain vanhaa kirpputorikamaa.

Täysin epäuskottava sepustus nro 2. Jos olisit oikeasti ollut osallisena tuollaisena tragediassa, niin ei ole edes mahdollista, että olisit niin typerä, että urputtaisit että mitään synttärilahjoja et lapsille vie. Jos joku on tuolla tasolla, niin ei ihme, että häntä ei haluta lapsia tapaamaan.

[quote author="Vierailija" time="09.02.2015 klo 23:39"]

Täysin epäuskottava sepustus nro 2. Jos olisit oikeasti ollut osallisena tuollaisena tragediassa, niin ei ole edes mahdollista, että olisit niin typerä, että urputtaisit että mitään synttärilahjoja et lapsille vie. Jos joku on tuolla tasolla, niin ei ihme, että häntä ei haluta lapsia tapaamaan.

Kyllä tämä tarina voi olla täysin totta. Ihmisten väliset suhteet ja niiden hauraus on yllättävän yleistä. Tiedän tapauksia, joissa sukulaisten välit ovat menneet esim. perinnönjaossa jonkin pienen mitättömän astiaston vuoksi niin pahasti jumiin, että he eivät enää tapaa toisiaan. Aikuiset tekevät näin hallaa lapsilleen, sillä lapset elävät aivan eri maailmassa, Sitä maailmaa ei pitäisi mennä rikkomaan. Tälle mummolle sanoisin, että pidä silti korrektisti yhteyttä ja kanavat auki lapsenlapsiisi. Luottamus voi palautua pikkuhiljaa takaisin ja vaikka äiti ei ihan heti luottaisikaan sinuun lapsenhoitajana voithan tavata lapsia edes lyhytaikaisesti. Älä syytä tytärtäsi, äläkä itseäsi. Miten vävysi suhtautuu asiaan? Voitko keskustella hänen kanssaan? Isoäiti on tärkeä osa sukupolvien kiertokulussa ja sitä lapsenlapset osaavat kenties myöhemmin arvostaa.

[/quote]

[quote author="Vierailija" time="09.02.2015 klo 23:39"]

Täysin epäuskottava sepustus nro 2. Jos olisit oikeasti ollut osallisena tuollaisena tragediassa, niin ei ole edes mahdollista, että olisit niin typerä, että urputtaisit että mitään synttärilahjoja et lapsille vie. Jos joku on tuolla tasolla, niin ei ihme, että häntä ei haluta lapsia tapaamaan.

Kyllä tämä tarina voi olla täysin totta. Ihmisten väliset suhteet ja niiden hauraus on yllättävän yleistä. Tiedän tapauksia, joissa sukulaisten välit ovat menneet esim. perinnönjaossa jonkin pienen mitättömän astiaston vuoksi niin pahasti jumiin, että he eivät enää tapaa toisiaan. Aikuiset tekevät näin hallaa lapsilleen, sillä lapset elävät aivan eri maailmassa, Sitä maailmaa ei pitäisi mennä rikkomaan. Tälle mummolle sanoisin, että pidä silti korrektisti yhteyttä ja kanavat auki lapsenlapsiisi. Luottamus voi palautua pikkuhiljaa takaisin ja vaikka äiti ei ihan heti luottaisikaan sinuun lapsenhoitajana voithan tavata lapsia edes lyhytaikaisesti. Älä syytä tytärtäsi, äläkä itseäsi. Miten vävysi suhtautuu asiaan? Voitko keskustella hänen kanssaan? Isoäiti on tärkeä osa sukupolvien kiertokulussa ja sitä lapsenlapset osaavat kenties myöhemmin arvostaa.

[/quote]

Tarina on aivan totta. Olen päässyt tyttäreni kanssa puheväleihin menemällä koululle, kun hän on noutamassa eskarilaista sieltä. Olen jopa päässyt ostamaan kahdelle lapselle syntymäpäivälahjat siten, että tyttäreni oli mukana lelukaupassa. Syntymäpäiville minua ei kutsuttu, koska en halunnut nähdä tyttären isää ja hänen kahta vaimoaan siellä. Olisi kerrankin ollut kiva tulla lasten synttäreille kutsuttuna suoraan kahvipöytään eikä niin, että edellisenä päivänä käyn siellä siivoamassa ja hankkimassa tarjottavat. Syntymäpäivänä menen sinne paria tuntia ennen vieraita siivoamaan keittiön, paistamaan pullia yms. ja laittamaan kahvipöydän kuntoon. Vieraiden tullessa häärin koko ajan keittiössä keittämässä kahvia, antamassa lapsille limut ja muut tarjottavat lautaselle ja taas keittämässä uutta kahvia jne jne. Itse ehdin juoda kahvit ja yritän napata kakkua ennen kuin se loppuu ja nautin ne siellä keittiössä, kun olohuoneeseen ei mahdu. Vieraiden kanssa en ehdi seurustella enkä kehtaakaan, koska häärin keittiössä hiki päässä ja tunnen itseni täysin ylimääräiseksi niille synttäreille. Aika näyttää miten tämä tästä jatkuu. Ahdistuslääkkeillä ja tulevalla terapialla yritän selvitä miten parhaaksi voin. Elämältä on pudonnut pohja enkä näe tunnelissa minkäänlaista valoa. Se ensimmäinen vastaaja on aivan oikeassa, ei tuollaista mummoa pitäisi kenelläkään olla. Hyvä vain kun ei pilaa lapsensa ja lapsenlapsiensa elämää enää tulevaisuudessa. Oikeudenkäyntiä tässä odotellaan. Katsotaan ketä siellä syytetään.

Ei vittu saatana mitä paskaa....

Ihan kuin tuon kaiman kirjoitus olisi ollut omasta elämästäni.Isäni kuoli kun vanhin lapsemme oli vauva,miehen vanhemmat kuolivat myös ihan lyhyen ajan sisällä ja oma äitini on ollut laitoshoidossa jo pitkään.Lapsillamme ei ole siis oikeastaan koskaan ollut sellaista mummolaa mihin olisi voinut mennä viettämään aikaa saatikka ,että olisi ollut apua lasten hoitamisessa. Sukulaissuhteet ovat jääneet minun suvun kanssa hatariksi...tuskin tunnen omia sukulaisiani.Mieheni suvun kanssa olemme jonkin verran tekemisissä,mutta ei sieltäkään ole apua tullut...paitsi rahaa vastaan.Lapset kyselevät,että miksi meillä ei ole mummolaa...yritän parhaani mukaan kertoa heille sen mitä kerrottavissa on. Usein mietin omaa juurettomuuttani...en kuulu mihinkään enkä kenellekään ja se ahdistaa paljon. Mieheni suku on riitaista sukua ja ovat tosi vähän tekemisissä toistensa kanssa.Joskus olisin toivonut hieman empatiaa ja tukea,no sitä en ole juurikaan saanut.Olisin toivonut,että edes joskus joku kysyisi miten pärjäätte,tarvitsetteko apua tai voimmeko auttaa. Olen oppinut selviytymään ja meillä on vahva ja tiivis perhe,saamme toisiltamme voimaa.Olen kateellinen ihmisille,joilla on paljon läheisiä ympärillään ja usein suren sitä,ettei meidän lapsilla ole mummia ja vaaria jotka olisivat kiinnostuneita syntymäpäivistä,koenumeroista ja muutoinkin lasten tekemisistä.

On myös meitä, joiden lapsilla on elossa isovanhemmat, mutta he eivät halua osallistua millään tavalla heidän elämäänsä.

Surullista sekin.

Minäkin toivon että minulla olisi edes jompi kumpi isovanhemmista elossa jotta voisin sanoa että olin mummun luona tai papan.Itse olen 44 vuotias.Tai haluiaisin että mulla olis paikka jonne mennä esim.Kylämummin luo.Joka korvaisi tyhjän olon elämässä.

Kai se jäi henkiin!

Vierailija kirjoitti:

Tarina on aivan totta. Olen päässyt tyttäreni kanssa puheväleihin menemällä koululle, kun hän on noutamassa eskarilaista sieltä. Olen jopa päässyt ostamaan kahdelle lapselle syntymäpäivälahjat siten, että tyttäreni oli mukana lelukaupassa. Syntymäpäiville minua ei kutsuttu, koska en halunnut nähdä tyttären isää ja hänen kahta vaimoaan siellä. Olisi kerrankin ollut kiva tulla lasten synttäreille kutsuttuna suoraan kahvipöytään eikä niin, että edellisenä päivänä käyn siellä siivoamassa ja hankkimassa tarjottavat. Syntymäpäivänä menen sinne paria tuntia ennen vieraita siivoamaan keittiön, paistamaan pullia yms. ja laittamaan kahvipöydän kuntoon. Vieraiden tullessa häärin koko ajan keittiössä keittämässä kahvia, antamassa lapsille limut ja muut tarjottavat lautaselle ja taas keittämässä uutta kahvia jne jne. Itse ehdin juoda kahvit ja yritän napata kakkua ennen kuin se loppuu ja nautin ne siellä keittiössä, kun olohuoneeseen ei mahdu. Vieraiden kanssa en ehdi seurustella enkä kehtaakaan, koska häärin keittiössä hiki päässä ja tunnen itseni täysin ylimääräiseksi niille synttäreille. Aika näyttää miten tämä tästä jatkuu. Ahdistuslääkkeillä ja tulevalla terapialla yritän selvitä miten parhaaksi voin. Elämältä on pudonnut pohja enkä näe tunnelissa minkäänlaista valoa. Se ensimmäinen vastaaja on aivan oikeassa, ei tuollaista mummoa pitäisi kenelläkään olla. Hyvä vain kun ei pilaa lapsensa ja lapsenlapsiensa elämää enää tulevaisuudessa. Oikeudenkäyntiä tässä odotellaan. Katsotaan ketä siellä syytetään.

No nyt on kyllä sellaista marttyyriuhrautumista, että huh.

Täytyy muistaa että isovanhemmillakin on elämää eivät oo vaan ilmaisia piikoja. Ei niin vaan voi soittaa tulisiko tänään tai huomenna lapsia katsomaan. Täytyy sovitella milloin käy. On harrastuksia.matkustellaan jne.