Lue keskustelun säännöt.
Uskonnollisen kasvatukset vaikutukset kehonkuvaasi?
20.09.2015 |
Hei
Olisin kiinnostunut kuulemaan ja jakamaan kokemuksia siitä, miten uskonnollinen kasvatus on vaikuttanut ruumiinkuvaasi, siihen miten olet omassa kehossasi, suhteeseesi kehostasi, kehollisiin kokemuksiin jne.
Jos ei millään lailla, voit olla osallistumatta keskusteluun. Tästä ei ole tarkoitus synnyttää hyvä/huono - vertailua tai vastakkainasettelua tai mitään yksittäisiä uskontoja ja uskonlahkoja syyllistävää keskustelua.
Itse olen vanhoillislestadiolaisen kasvatuksen saanut ja omiin kehokokemuksiin ja kehitykseen vaikuttaa paljon myös kasvuympäristön ja -yhteisön väkivaltaisuus. On vaikeaa siksi erottaa henkilökohtaiset väärinkäytökset uskonnollisista opetuksista, mutta se sallittakoon. En aio tässä jakaa tarinaani kuin aiheen osalta, enkä värittää sitä enempää kuin se totta on. Olen keski-ikäinen perheellinen nainen ja irrottautunut nuorena yhteisöstä. Silti vielä tänä päivänä koen olevani fyysisesti estynyt ja "pelokas" ja liitän tämän voimakkaasti uskonnolliseen kasvatukseen. Koen kehoni edelleen tavallaan vieraaksi, sillä siihen tutustuminen luonnollisesti kasvun vaiheissa on ollut kiellettyä. Olen luontaisesti mielestäni liikunnallisesti suuntautunut tanssiin ja se olisi ollut minulle myös vahva itseilmaisun väline. Koska kehollinen ilmaisu ja varsinkin tanssi kiellettiin, tunnen olevani edelleen kehollisesti myös tukossa. Jatkan myöhemmin, jos keskustelua syntyy.
Toivon asiallisia kommentteja ja avointa, rakentavaa keskustelua. Toivon monipuolisia toisiamme auttavia kuvauksia ja myös keinoja jotka ovat auttaneet vapautumaan.
Ystävällisin terveisin
Tiina
Kommentit (3)
Itse koen, että sulkeutunut kasvatus on johdattanut sulkeutuneeseen kehokuvaan. Asenteet ja suoranaiset säännöt urheilua, ehostamista, rytmiä, tanssia, kaikkea sellaista kohtaan "joka synnyttää kehossa "lihallisen" tunteen" pidettiin vääränä. Seksuaalisuutta ei ollut olemassakaan. Siitä ei puhuttu minun lapsuudessani sanaakaan. Rippileirillä kerrottiin, että itsetyydytys on syntiä ja se tuli huonetoverilleni täytenä yllätyksenä. Hänen reaktionsa oli todella voimakas pettymys itseä kohtaan, kertoi tehneensä sitä jo vuosia tietämättään ja niin paljon, että hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia taivaspaikkaan.
Itse olen opetellut koskemaan itseeni yli 30-vuotiaana. Koskettelen hiuksiani, luisia rakenteita, tutkin ihoani, jänteitä, lihastonusta. On ihmeellistä, että käteni tuntevat minun minussa uusia, täysin tuntemattomia kohtia kolmenkymmenen yhdessäolovuoden jälkeen. Olen ymmärtänyt, että oksitosiinivajeeni liittyy kosketuksen puutteeseen. Lapsuudessani ei ollut koskettelua, aikuisten syliin ei mahtunut. Minulla ei ole mitään muistikuvia toisen sylissä olemisesta.
Nyt aikuisena olen opetellut koskemaan lapsiani, vähäistä se on, koska se ei tule luonnostaan. Huomaan, etten osaa säätää luonnostani oikeaa voimakkuutta, kosketus on useimmiten hapuileva, epävarma ja ehkä hieman liian tekninen. Se on joka kerta tietoista.
Toisen ihmisen kosketukselle antautuminen on vaikeaa. Se synnyttää välillä aivan suhteettomia tunnereaktioita, erilaisia. Pintatuntoni on yliherkistynyt. Usein on sellainen tietynlainen kohtuikävä, kaipuu tiukkaan puristukseen.
Liikuntasuorituksissa minulla ei ole minkäänlaista uskoa itseeni. Kolmiulotteinen hahmotus on vajaata, tunnen itseni itsestäni irralliseksi ja kömpelöksi.
Tiina
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulin tämän ketjun jo kadonneen, koska hupsis-vauva ilmestyi, mutta niin ei kai käynytkään.
En ole itse saanut uskonnollista kasvatusta, mutta haluaisin kysyä, mitä mieltä olet tällaisista kehoterapioista, joihin aikuiset ihmiset menevät selvittelemään kehosuhdettaan ja välillä päädytään aika villeihin tulkintoihin? Voisiko sulkeutunut kehosuhde olla seurausta rajoittavasta kasvatuksesta? Olen ymmärtänyt, että sellaisia terapiamenetelmiä, joissa pyritään palauttamaan muistoja, on kyllä voimakkaastikin arvosteltu.
Hei. Olen tutkinut jonkun verran kehoterapioiden menetelmiä ja itse en suoraan sanoen voi suositella. Ajattelen niin, että vaikeasti ja kokonaisvaltaisesti traumatisoituneen pitäisi edetä itsetuntemuksessa rauhallisesti, lempeästi ja vakaan, psykoterapian ammattilaisen tuella. Sellaiset hoitomuodot, joissa vaikeisiin ja erittäin kipeisiin traumoihin johdatellaan, yhdistettynä todella voimakkaaseen stimulaatioon (kosketus), tulisi tekijän todella tietää mitä on tekemässä. Yleensä terapiasessiot on hyvin lyhyitä (1h), joten tuntuu väkivaltaiselta jättää kriisissä oleva asiakas hoidon nostattaman tunnemyrskyn kanssa oman onnensa nojaan seuraavaan hoitokertaan saakka. Muutan mielelläni mieltäni, jos saan lukea vakuuttavaa aineistoa.
Tiina