Olen parin vuoden päästä 30 enkä ole vieläkään itsenäistynyt, aikuinen ihminen

Asun äitini asunnossa, joka jäi minulle kun hän muutti. En ole koskaan muuttanut, olen siis asunut samassa asunnossa koko ikäni. Tiesin jo kouluaikoinani, etten ole kuten muut. Jotkut sanoivat, että olen kehityksessä muista jäljessä, mutta asiaa ei tutkittu sen tarkemmin. Nyt myöhemmin, kun olen ollut miesten kanssa suhteissa, heistä useampikin on kysynyt, onko minulla kehityshäiriö. Jotkut ovat nettikeskustelujeni perusteella kysyneet onko minulla asperger tai muuten saaneet käsityksen, että olisin asperger. Tein tästä syystä testinkin netissä, ja sain siitä 140 pistettä. Sehän ei diagnoosiksi riitä, mutta tulos oli kuitenkin sen verran suuri, että uskon sillä olevan jotain merkitystä.

Haluaisin siis vihdoin itsenäistyä, mutta se on minulle vaikeaa. En ymmärrä kaikkea, mitä minun tulisi ymmärtää sitten kun joudun huolehtimaan itse kaikista asioistani. Virallisten asioiden hoitaminen on minulle vaikeinta. En ymmärrä niistä oikein mitään, enkä edes halua tai ole kiinnostunut ymmärtämään. Haluaisin vaan olla. Tavallaan haluaisin siis olla lapsi, jonka ei tarvitse huolehtia asioista, toisaalta taas haluaisin olla vihdoin vapaa aikuinen ihminen. En halua olla enää tilivelvollinen äidilleni, jonka asunnossa asun.

En siivoa koskaan. Se on yksi suurimmista ongelmistani ja aiheuttaa riitaa minun ja äitini välille siksi, että hänen on pakko tulla siivoamaan luokseni,  vaikka en haluaisi, sillä tunnen silloin olevani pieni lapsi. En haluaisi tuntea olevani pieni lapsi enää tässä iässä. En enää jaksa. Tiedän kuitenkin, että jos muuttaisin omaan asuntoon, joutuisin siivoamaan ja huolehtimaan kaikesta itse. Pystyisinkö siihen? Olisiko minulla siihen kiinnostusta? Muutunko, jos aloitan uuden elämän?

En haluaisi asua enää täällä, missä olen koko ikäni asunut. Talossamme on asunut samat pariskunnat koko ikäni, ja tuntuu, etten ole vieläkään vapaa olemaan aikuinen ihminen, sellainen kuin haluaisin olla. Olen menneisyyteni vanki. Tunnen itseni kummajaiseksi. Töissä viihdyn, sillä siellä voin olla muiden silmissä juuri se mikä olen eikä kellään ole mitään tietoa siitä, millainen olen joskus ollut. Kotonani minulla ei ole sellaista tunnetta.

Mitä voisin tehdä itselleni, että pääsen elämään uutta elämää? En tunne pystyväni kaikkeen mihin muut pystyvät. Jos pystyisin, olisin jo muuttanut pois. Minulla ei myöskään ole yhtään ystävää, joilta voisin saada tukea. Kiinnostukseni elämään ja ihmissuhteisiin on lähes olematon. Koska olen ollut paljon yksin (lähemmäs 10 vuotta ilman ystäviä) olen muuttunut todella paljon, näen monet asiat merkityksettöminä ja typerinä.

Haluaisin oikeasti apua siihen, miten voisin päästä vihdoin näistä kahleista. Vai onko minut tuomittu elämään ikuisesti näin?