lasten tekoa epäröineet, kokemuksia?

[quote author="Vierailija" time="05.09.2015 klo 09:14"]

Voisivatko ihmiset, jotka ovat päätyneet tekemään lapsia epäröinnin jälkeen, kertoa rehellisesti kokemuksia lapsiperhe-elämästä? Sekä positiivisia että negatiivisia puolia? Mieheni haluaisi lapsia ja itseäni vaan pelottaa tosi paljon. Lapsiperhe-elämä näyttäytyy minulle kauhean uuvuttavana ja raskaana. Pelkään että se pilaisi elämämme. En ole mikään lapsi-ihminen enkä osaa lässyttää niille. En kuitenkaan ole mikään lapsivihaaja, monet lapset ovat oikein kivoja.[/quote]

Olen 35-vuotias mies ja olin samassa tilanteessa samoilla tuntemuksilla. Kokemuksesta voin sanoa, että ei ehkä kannata hankkia lapsia, jos fiilikset ovat tuollaiset jo tässä vaiheessa. Unohda biologiset kellot ja sellot. On itsekkäämpää tehdä lapsi "pakon edessä" kuin sen takia, että se "pitää tehdä".

Ai niin, ja lapsille ei kannata lässyttää, vaan puhua normaalisti. :)

Se on nimenomaan uuvuttavaa ja raskasta, puhunattakaan koliikki tms vauvan kanssa. Joka vaiheessa omat haasteensa, niin pikkuvauva-aikana kuin liikkeelle lähtiessä, hampaat, eroahdistus, imetys ja kiinteidenkään syöminen ei välttämättä onnistukaan, voi olla allergioita jne. Kotiinjäävän vanhemman elämä muuttuu erityisesti hyvin radikaalisti, omaa aikaa ei ole, vessassa yksin käyminenkin luksusta. Jatkuva syyllisyys siitä oletko hyvä äiti, huoli lapsesta ja hänen kehityksestään. Muiden äitien ja neuvolan ohjeiden ja "syyllistämisten varjossa taiteilua". Kamppailet omienkin epävarmuuksien kanssa. Kaikki usein kaaosta, mutta lapsi on vain hoidettava. Pois en lastani silti tietenkään antaisi, rakkain koko maailmassa. Koskaan en kuitenkaan etukäteen pystynyt edes puoliksi käsittämään miten paljon lapsen saanti muuttaa elämää ja meillä vasta vauvavuosi käyty läpi, uhmaikä jne vasta odottaa.

Mamma ja poika 1v

Minusta on normaalia epäröidä. Ja se on sinänsä aina ilahduttava merkki, että epäröivällä ihmisellä on yleensä asiat sillä lailla hyvin, että hänellä on jotain, minkä pelkää menettävänsä lapsen myötä. Se on aina parempi lähtökohta lapsien hankkimiselle kuin se, että elämä on tyhjää ja tylsää ja lapsi tehdään siihen tuomaan sisältöä, tavallaan vähän jelppaamaan ja pelastamaan vanhempiaan siltä kokemukselta, ettei omana itsenään riitä mihinkään.

Meillä epäröitiin. Ratkaistiin asia niin, että kolmen vuoden harkinta-aikana pitää/saa tehdä kaikki ne asiat mitä lapsen kanssa vaan ei voi enää tehdä, ja voi kypsytellä sitä ajatusta, että sitten on uuden elämänvaiheen aika. Se oli hyvä päätös. Kaikki tuli tehtyä, mieli oli orientoituntu siihen että nyt alkaa jotain uutta, ja sen otti sitten ilolla vastaan. Ja siis, SILTI minä olen maksanut aika kovan hinnan siitä että olen saanut olla äiti. Ja se on sen arvoista, koska todella halusin lapsia, mutta jos en sittenkään olisi pohjimmiltani halunnut olla äiti, niin aika iso riski on että olisin jotenkin katkeroitunut. Menetin määräaikaisen työpaikan perhevapaiden vuoksi ja tässä taloustilanteessa oli erittäin vaikea saada uutta työtä. Olen kouluttautunut uudelleen ja muuttanut uudelle paikkakunnalle ja tehnyt muitakin isoja ratkaisuja lasten hyvinvoinnin vuoksi (eli että meillä on riittävän hyvä elintaso ja lapsilla hyvä elämä.)

Jos katson nyt kaveripiiriä, niin kaikken huonoiten voivat ne, jotka ovat tehneet lapsia vaikka eivät halunneet, tai jotka ovat tehneet enemmän lapsia kuin olisivat halunneet. Ihminen ei pysty loputtomasti sopeutumaan, ja jossain vaiheessa se kumppanin painostuksen tai suoranaisen ehkäisyssä huijaamisen vuoksi vanhemmaksi tulo alkaa vaan syödä ihmistä. Tämän kaupungin perheneuvola on täynnä vanhempia jotka ovat uupuneita ja tyytymättömiä nimenomaan siihen, että vanhemmuus estää heitä elämästä sellaista elämää kuin he haluaisivat elää.

Yllättäen sitten ne, jotka tekivät vapaaehtoisen päätöksen jäädä lapsettomiksi, vaikuttavat ihan onnellisilta. Vaikka ollaan sen ikäisiä että enää sitä päätöstä ei voi perua eikä lapsia tule. Ehkä he eivät ilmaise sitä katumustaan kovin mielellään muille. Tai ehkä juuri nyt, kun niin monella on just pienet lapset ja siksi elämässä aika paljon touhua, ja joskus se tuntuu aika raskaaltakin,  nämä lapsettomat tuntuvat olevan niin skarppeja ja täynnä energiaa kun sitä vertaa omaan olotilaan.

Olen samassa tilanteessa kuin aloittaja. Mies kaipaisi lasta, minä olen empinyt ja epäröinyt. Kohta en enää voi viivytellä, vaan on pakko tehdä päätös. En ole mikään lapsivihaaja minäkään, lähipiirissäni ei vain kovin paljon naperoita ole koskaan ollut, joten he ovat niin sanotusti vierasta maaperää. Ja askarruttaa se, kuinka elämä muuttuisi, koska tiedän ja ymmärrän sen, että se muuttuisi. Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, joten olen joutunut lähestymään asiaa järkevästi pohdiskellen. Toisaalta lapsi tai lapset tuntuvat hyvältä ajatukselta. Toisaalta perinteinen lapsiperhe-elämä ei ole koskaan puhutellut minua.

Periaatteessa olen sitä mieltä, että elämässä ei voi eikä pidäkään suunnitella kaikkea millintarkasti, vaan elämän mukaan on uskallettava heittäytyä. Samalla olen ihmetellyt, kuinka aidalla istumisesta voikin rakentaa itselleen tällaisen ongelman.

Tämä oli itseäni syvästi koskettava aihe, kiitokset aloittajalle.

Kiitos kertomuksista tähän saakka, niistä on paljon apua. Minulla on hyvä mies ja meillä on hyvä ja tasa-arvoinen suhde, enkä varmasti jäisi yksin vastuuseen. Lähimmäksi lapsen haluamista pääsen, kun katson häntä tuttujen lasten seurassa. Mies on luonteva ja lämmin, ei jäykkä niinkuin minä. Haluaisin suoda hänelle sen. Silti tuntuu, ettei hän ihan hahmota, miten rankkaa oikeasti voisi tulla.

Tottakai sekin pelottaa, että suhde kaatuu tähän lapsiasiaan, jos en sitten kuitenkaan halua tai jos se ei onnistu. Vaikka mies nyt sanookin, että ei kaadu.

[quote author="Vierailija" time="05.09.2015 klo 10:01"]Kiitos kertomuksista tähän saakka, niistä on paljon apua. Minulla on hyvä mies ja meillä on hyvä ja tasa-arvoinen suhde, enkä varmasti jäisi yksin vastuuseen. Lähimmäksi lapsen haluamista pääsen, kun katson häntä tuttujen lasten seurassa. Mies on luonteva ja lämmin, ei jäykkä niinkuin minä. Haluaisin suoda hänelle sen. Silti tuntuu, ettei hän ihan hahmota, miten rankkaa oikeasti voisi tulla.

Tottakai sekin pelottaa, että suhde kaatuu tähän lapsiasiaan, jos en sitten kuitenkaan halua tai jos se ei onnistu. Vaikka mies nyt sanookin, että ei kaadu.
[/quote]

Hyvä että mies on osallistuva, itselle se on henkireikä että mies hoitaa lasta töistä tultuaan ja viikonloppuisin. Väittäisin että mieheni on erityisen osallistuva ja tinkinyt omasta elämästään siinä missä minäkin. SILTI olen kateellinen miehelle kun hän pääsee töihin lepäämään. Silti äitinä sinulla on aina suurin vastuu käytännössä lapsesta. Esim yövalvomisiin työssäkäyvä ei vaan voi osallistua niin täysipainoisesti. Myönnän kaiken kiitollisuuden ohessa olevani myös katkera. Katkera menetetystä vapaa-ajasta, urasta, suihkussa käymisestä, huolettomuudesta. En voisi kuvitella miten asiat olisivat jos mies ei osallistuisi...
Mamma ja poika 1v

[quote author="Vierailija" time="05.09.2015 klo 11:09"][quote author="Vierailija" time="05.09.2015 klo 10:01"]Kiitos kertomuksista tähän saakka, niistä on paljon apua. Minulla on hyvä mies ja meillä on hyvä ja tasa-arvoinen suhde, enkä varmasti jäisi yksin vastuuseen. Lähimmäksi lapsen haluamista pääsen, kun katson häntä tuttujen lasten seurassa. Mies on luonteva ja lämmin, ei jäykkä niinkuin minä. Haluaisin suoda hänelle sen. Silti tuntuu, ettei hän ihan hahmota, miten rankkaa oikeasti voisi tulla.

Tottakai sekin pelottaa, että suhde kaatuu tähän lapsiasiaan, jos en sitten kuitenkaan halua tai jos se ei onnistu. Vaikka mies nyt sanookin, että ei kaadu.
[/quote]

Hyvä että mies on osallistuva, itselle se on henkireikä että mies hoitaa lasta töistä tultuaan ja viikonloppuisin. Väittäisin että mieheni on erityisen osallistuva ja tinkinyt omasta elämästään siinä missä minäkin. SILTI olen kateellinen miehelle kun hän pääsee töihin lepäämään. Silti äitinä sinulla on aina suurin vastuu käytännössä lapsesta. Esim yövalvomisiin työssäkäyvä ei vaan voi osallistua niin täysipainoisesti. Myönnän kaiken kiitollisuuden ohessa olevani myös katkera. Katkera menetetystä vapaa-ajasta, urasta, suihkussa käymisestä, huolettomuudesta. En voisi kuvitella miten asiat olisivat jos mies ei osallistuisi...
Mamma ja poika 1v
[/quote]

Mies saa kyllä pitää osan vanhempainvapaasta jos me tähän ryhdytään. Toki aluksi imetyksen takia päävastuu olisi väistämättä minulla. Silti ainakin näen itse tärkeänä, että molemmille tulee kokemusta siitä kotona olemisesta. Sitä paitsi tienaan ainakin toistaiseksi huomattavasti miestä paremmin, niin että ei pitäisi olla siitäkään kiinni.

Jos te epäröijät sitten päätätte tehdä sen lapsen ja se "lapsi-arki" on juurikin niin kamalaa tai kamalampaa kuin arvelitte niin muistakaa ettei se olen sen lapsen vika.

Eli omaa katkeruutta, vitutusta ja katumusta ei saa kaataa lapsen niskaan vaan itse on kannettava vastuu omista päätöksistä.

[quote author="Vierailija" time="05.09.2015 klo 11:14"][quote author="Vierailija" time="05.09.2015 klo 11:09"][quote author="Vierailija" time="05.09.2015 klo 10:01"]Kiitos kertomuksista tähän saakka, niistä on paljon apua. Minulla on hyvä mies ja meillä on hyvä ja tasa-arvoinen suhde, enkä varmasti jäisi yksin vastuuseen. Lähimmäksi lapsen haluamista pääsen, kun katson häntä tuttujen lasten seurassa. Mies on luonteva ja lämmin, ei jäykkä niinkuin minä. Haluaisin suoda hänelle sen. Silti tuntuu, ettei hän ihan hahmota, miten rankkaa oikeasti voisi tulla.

Tottakai sekin pelottaa, että suhde kaatuu tähän lapsiasiaan, jos en sitten kuitenkaan halua tai jos se ei onnistu. Vaikka mies nyt sanookin, että ei kaadu.
[/quote]

Hyvä että mies on osallistuva, itselle se on henkireikä että mies hoitaa lasta töistä tultuaan ja viikonloppuisin. Väittäisin että mieheni on erityisen osallistuva ja tinkinyt omasta elämästään siinä missä minäkin. SILTI olen kateellinen miehelle kun hän pääsee töihin lepäämään. Silti äitinä sinulla on aina suurin vastuu käytännössä lapsesta. Esim yövalvomisiin työssäkäyvä ei vaan voi osallistua niin täysipainoisesti. Myönnän kaiken kiitollisuuden ohessa olevani myös katkera. Katkera menetetystä vapaa-ajasta, urasta, suihkussa käymisestä, huolettomuudesta. En voisi kuvitella miten asiat olisivat jos mies ei osallistuisi...
Mamma ja poika 1v
[/quote]

Mies saa kyllä pitää osan vanhempainvapaasta jos me tähän ryhdytään. Toki aluksi imetyksen takia päävastuu olisi väistämättä minulla. Silti ainakin näen itse tärkeänä, että molemmille tulee kokemusta siitä kotona olemisesta. Sitä paitsi tienaan ainakin toistaiseksi huomattavasti miestä paremmin, niin että ei pitäisi olla siitäkään kiinni.
[/quote]

Meillä oli sama suunnitelma vapaiden jakamisesta. Lapsi nyt 2v. Kävikin niin että ensinnäkään imettäminen ei onnistunut ja pullosta vauva suostui juomaan vain minun syöttämänäni. Ja kaikki keinot varmasti kokeiltiin. Kun minun tuli lähteä töihin ja miehen aloittaa vapaat, lapsi oli jo niin kiinni minussa ettei isä "uskaltanutkaan" jäädä yksin tätä hoitamaan. Vauva-aikaa varjosti allergiat, koliikki jne, eikä äitinä ollutkaan niin helppo irrottautua vauvasta ja lähteä töihin, vaikka toisaalta sitä kaipasin. Halusin tällä vaan sanoa, että kun peliin tulee oma lapsi ja siihen kuuluvat tunnemyräkät, suunnitelmat menevät usein uusiksi.

[quote author="Vierailija" time="05.09.2015 klo 11:35"]Jos te epäröijät sitten päätätte tehdä sen lapsen ja se "lapsi-arki" on juurikin niin kamalaa tai kamalampaa kuin arvelitte niin muistakaa ettei se olen sen lapsen vika.

Eli omaa katkeruutta, vitutusta ja katumusta ei saa kaataa lapsen niskaan vaan itse on kannettava vastuu omista päätöksistä.
[/quote]

No duh, hohhoijaa. Ihan kokemuksestako puhut vai kuvitteletko, että ihmiset jotka miettivät näitä asioita ovat lähtökohtaisesti jotenkin paskoja vanhempia?

Minä tulin mietintävaiheessa raskaaksi ehkäisystä huolimatta. Ihan hyvin on mennyt ja mies kantaa päävastuun lapsesta koska tätä halusikin enemmän.

Lapsi ei ole mikään koira, josta toinen voi kätevästi "kantaa päävastuun". Lapsi on perheenjäsen siinä kuin sinä ja miehesikin. Pikkulapsiaika on rankkaa jos lapsella on vaivoja tai vanhempien odotukset ovat epärealistiset. Muutaman vuoden jälkeen elämä alkaa asettumaan uomiinsa ja vanhemmat pääsevät taas irtautumaan enemmän omiin juttuihinsa. Vastuu on toki valtava, mutta palkkiona saat(te) rakkaan perheenjäsenen omine omituisuuksineen. Asenteisiin ja arvoihin pääsette kasvatuksen puolesta jopa vaikuttamaan.

Mies pehmitti mua reilu puoli vuotta ennen kuin suostuin jättämään ehkäisyn. Vauva olikin hyväntuulinen ja helppo, joten en kokenut vauva-aikaa erityisen raskaana vaikka vähän alkuun epäilytti.

Nyt tuo on 2-vuotias ja toinen tulossa, eikä tarvinnut tällä kertaa pehmitellä.

Riippuu nii lapsestakin miten vauva-ajan kokee.

Älä missään tapauksessa tee lasta toisen mieliksi! Miehesi voi kaikista puheistaan huolimatta kyllästyä lapsiperhe-elämään ja jättää sinut yksinhuoltajaksi. Hanki lapsi vain, jos hluat vanhemmaksi koko sydämestäsi.

En nyt erityisemmin kaipaa mitään omituista itsestäänselvyyksien saarnaamista, vaan ihan oikeita kertomuksia siitä, miltä elämä lasten kanssa on tuntunut ja sen hyviä ja huonoja puolia. Kiitos teille, jotka olette vastanneet aiheeseen eikä sen ohi! T. Ap

Itse epäröin lastentekoa pitkään. Pelkäsin raskautta, synnytystä, äitiyttä. Ja sitä,että lapsi sitoo liikaa ja elämä loppuu siihen. Mies toivoi lasta, mutta käytti aika reippaasti alkoholia joten en ajatellut häntä hyvänä isäehdollaana. Lykkäsin aina vain lapsentekoa vuosi vuodelta eteenpäin. Jotenkin kuitenkin ajattelin ,etten halua kuolla lapsettomana, mutta koskaan ei tuntunut siltä,että olisin elänyt tarpeeksi huoletonta elämää ja että voisin uhrata siitä eteenpäin elämäni lapselle. Säälinkin naisia jotka olivat äitejä.Sitten 33 vuotiaana tulin raskaaksi. Raskaus ei ollut suunniteltu. Mies oli iloissaan,itse en tiennyt mitä ajatella.Aborttia en kuitenkaan harkinnut. Pikkuhiljaa ajatus lapsesta alkoi tuntua aina vaan paremmalle. Ennen kuin 9kk oli kulunut, olin täysin uuden tulokkaaan lumoissa. Elämäni paras hetki oli lapseni syntymä. En voinut kuvitella sellaista onnea. Vielä lähen vuoden kuluttua lapsen syntymästä, ajattelin,että voiko olla totta,että minä olen tuollaisen ihmeen äiti. Että minä olen tuollaisen saanut aikaiseksi.Lapset(4) ovat parasta mitä minulle on tapahtunut. Tietenkin välillä on ollut raskasta, mutta niin varmaankin olisi ollut ilman lapsiakin,eri syistä vain. Ei sen lapsettomankaan ihmisen elämä aina mitään ruusuilla tanssimista ole.

[quote author="Vierailija" time="06.09.2015 klo 11:24"]

Mies pehmitti mua reilu puoli vuotta ennen kuin suostuin jättämään ehkäisyn. Vauva olikin hyväntuulinen ja helppo, joten en kokenut vauva-aikaa erityisen raskaana vaikka vähän alkuun epäilytti. Nyt tuo on 2-vuotias ja toinen tulossa, eikä tarvinnut tällä kertaa pehmitellä. Riippuu nii lapsestakin miten vauva-ajan kokee.

[/quote]Minustakin ensimmäisen lapsen vauva-aika oli parasta mitä tiedän. Lapsi oli niin rakas,että olisin ollut valmis pahempaankin , mutta lapsi oli aika helppo. Toinen oli jo raskaampi, kun et saanut enää levätä oikeastaan koskaan. Aina oli toinen hereillä ja hoidettavana. Mutta mielestäni lapset antaa enemmän kuin ottaa ja kun uuvuttavin pikkulapsi aika on ohi vanhemmilla jää taas enemmän omaa aikaa ja elämä helpottuu. Jotain uhma- ja murrosikää ei kannata etukäteen murehtia. Itse en edes muista, oliko lapsilla uhmaikää, mutta murrosikää ei ollut kellään jos sillä tarkoitetaan vanhemmille huutamista, haistattelua, ovien paiskomista, kotoa karkailua, illat kylillä luuhailua ym ym. Nuorimmainenkin nyt 15v eikä mitään vaikeuksia.