Lue keskustelun säännöt.
Saavatko koululaiset valita, kenen kanssa ovat vapaa-ajalla?
04.09.2015 |
Lapsen opettaja oli yhteydessä ja "vaati" että tokaluokkalaisten pitäisi ottaa (myös vapaa-ajalla) kaikki mukaan leikkeihin.
iltapäiväkerhon loppumisen myötä naapuruston lapsilla on syntynyt kivoja leikkipareja, puuhaavat aina jonkun kotona iltapäivisin. Monilla tytöistä on sydänystävä, jonka kanssa erityisesti vietetään aikaa. Pojat taas näyttävät pyörivän enemmän porukassa.
Minulle on kovin vieras ajatus, että lasten pitäisi huolehtia myös iltapäivällä, että kaikilla on leikkiseuraa ja ottaa joku mukaan kolmanneksi pyöräksi vain, koska ope käskee. Koska lapset saavat valita, kenen kanssa leikkivät, jos eivät vapaa-aikanaan?
Kommentit (27)
Onhan se kaunis ajatus, että kaikki otetaan huomioon, eikä ketään jätetä tarkoituksellisesti yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos lapsesi on se, joka on aina yksin, vaikka haluaisi kaverin, ymmärtäisit, miksi olisi hyvä ottaa kaikki mukaan.
Tyttöjen olisi hyvä harjoitella leikkimään kaksin tai kolmisin.
Pakotetut kaveruussuhteet päättyy yleensä aika ikävästi. Ei kannata vanhempien puuttua kaveruuteen, kiusaamiseen kylläkin.
[quote author="Vierailija" time="04.09.2015 klo 15:18"]
Jos lapsesi on se, joka on aina yksin, vaikka haluaisi kaverin, ymmärtäisit, miksi olisi hyvä ottaa kaikki mukaan.
Tyttöjen olisi hyvä harjoitella leikkimään kaksin tai kolmisin.
[/quote]
Voisko ongelma johtua susta?
Ai siis yksin jäävän lapsen äidistä? Miten?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos jää yksin, niin väistämättä omissakin taidoissa on jotain vikaa. Ärsyttävä käytös tmv.
Pitää tulla toimeen kaikkien kanssa.
ei pelkkää minä-minää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vapaa-ajallaan saa valita kaverinsa. Niinhän me aikuisetkin teemme. Ystävyyssuhteet syntyvät siitä, että viihdytään toisen kanssa eikä siitä, että pakotetaan olemaan toisen seurassa. Koulussa tietysti pitää ottaa kaikki mukaan leikkiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.09.2015 klo 19:04"]
Pitää tulla toimeen kaikkien kanssa.
ei pelkkää minä-minää!
[/quote]
Toki, mutta minusta toimeen tuleminen ei tarkoita, että sinun on pakko olla kaveri tämän henkilön kanssa.
Seuransa voi valita, mut omille lapsilleni olen korostanut sitä, että ketään ei saa jättää yksin jos on tulossa mukaan leikkiin. Lapseni ovat poikia joten näiden leikkeihin aina joku mahtuukin, jos leikkaitaidot on kohdillaan. Koen muutenkin, että pojille ryhmässä olemisen taidot, silloinkin kun kaikki ei ole bestiksiä keskenään, on hyvin tärkeitä. Ollaan muutettu sen verran monta kertaa, että tiedän kuinka raastavaa on yksinäisyys, lapselle ja lapsen vanhemmalle. En halua olla sellainen vanhempi, joka lilluu niin siinä omahyväisessä valmiissa maailmassaan, että ohittaa jonkun lapsen yksinäisyyden vaan koska se ei kosketa omaa perhettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi tyttöjen äidit pitävät niin kiivaasti kiinni tuosta "kaikkien kanssa ei tarvi olla kaveri" ajatuksesta? Miksi pojilla onnistuu leikit ryhmässäkin, mutta tytöillä on aina jotain klikkejä? En itse ainakaan halua tytön (ja pojan) äitinä tuollaista tukea. Onko teillä itsellänne hyvät muistot noista lapsuuden aikaisista porukasta eristämisistä? Olitteko itse se joka sai sanella kenen kanssa leikitään?
Jos minulle soitettaisiin ja pyydettäisiin apua jonkun tyttäreni luokalla olevan lapsen yksinäisyyden lopettamiseen, niin toki yrittäisin saada oman lapseni tuon lapsen kanssa ystävystymään. Ja onhan siinä nyt hyvänen aika paljon keinoja, ei se mitään pakottamista ole, eikä sellainen toimisikaan. Lapset ystävystyy kyllä kun luodaan siihen sopivia tilanteita. Aikuisilta voisi mielestäni odottaa, että eivät heti lyö hanskoja tiskiin ja totea vain että "kaikkien kanssa ei tarvi olla kaveri".
Millaisilla keinoilla lapsia voi saada ystävystymään?
entä jos se kaveerattava onkin lapsi, joka kiusaa ja ärsyttää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.09.2015 klo 20:19"]
Miksi tyttöjen äidit pitävät niin kiivaasti kiinni tuosta "kaikkien kanssa ei tarvi olla kaveri" ajatuksesta? Miksi pojilla onnistuu leikit ryhmässäkin, mutta tytöillä on aina jotain klikkejä? En itse ainakaan halua tytön (ja pojan) äitinä tuollaista tukea. Onko teillä itsellänne hyvät muistot noista lapsuuden aikaisista porukasta eristämisistä? Olitteko itse se joka sai sanella kenen kanssa leikitään?
Jos minulle soitettaisiin ja pyydettäisiin apua jonkun tyttäreni luokalla olevan lapsen yksinäisyyden lopettamiseen, niin toki yrittäisin saada oman lapseni tuon lapsen kanssa ystävystymään. Ja onhan siinä nyt hyvänen aika paljon keinoja, ei se mitään pakottamista ole, eikä sellainen toimisikaan. Lapset ystävystyy kyllä kun luodaan siihen sopivia tilanteita. Aikuisilta voisi mielestäni odottaa, että eivät heti lyö hanskoja tiskiin ja totea vain että "kaikkien kanssa ei tarvi olla kaveri".
[/quote]
Mä olin lapsena yksinäisten terapiakaveri, koska äitini ajatteli juuri noin, että ketään ei saa jättää yksin. Todella, TODELLA monta kertaa olin aloittanut leikit jo ystäväni kanssa, mutta sitten äitini pakotti ottamaan kaverittoman tytön leikkiin mukaan. Lopputuloksena se, että ystäväni lähti kotiin tai jonkun toisen kanssa leikkimään ja minä jäin terapiakaveriksi tälle kaverittomalle. Vähitellen kävi niin, ettei ystäväni enää viihtynytkään kanssani vaan valitsi aina leikkiin jonkun muun. Kuudennen luokan lopulla tämä kaveritonkin löysi itselleen mieluisamman kaverin ja minusta tuli se hylkiö, jonka hylkiökin oli hylännyt. Että kiitti vaan, mutsi.
Oma tyttöni vietti osin oppettajan ja osin minun pyynnöstä aikaa vapaa-ajallaan yhden varsin epäsuositun tytön kanssa. Minusta ei kuitenkaan ollut kohtuulista vaatia että tämä tyttö pitäisi aina ottaa mukaan eli oma tyttöni usein vietti aikaansa parhaan kaverinsa kanssa. Toisaalta jos tyttöporukassa jokainen ottaa tämän epäsuositun vuorollaan päiväksi mukaan, ei tarvitse olla yksin koskaan. En tiedä miten se autettu tyttö sitten koki tämän, ihan mielellään näytti tulevan ja joskus soitteli ovikelloa riesaksi asti esim tosi aikaisin viikonloppuaamuina. Sosiaaliset taidot oli pahasti kadoksissa muutenkin eli selitti miksi kaverin löytäminen oli vaikeaa. Toisaalta jos kukaan ei koskaan ole niin miten niitä oppisikaan
[quote author="Vierailija" time="04.09.2015 klo 20:34"]
[quote author="Vierailija" time="04.09.2015 klo 20:19"]
Miksi tyttöjen äidit pitävät niin kiivaasti kiinni tuosta "kaikkien kanssa ei tarvi olla kaveri" ajatuksesta? Miksi pojilla onnistuu leikit ryhmässäkin, mutta tytöillä on aina jotain klikkejä? En itse ainakaan halua tytön (ja pojan) äitinä tuollaista tukea. Onko teillä itsellänne hyvät muistot noista lapsuuden aikaisista porukasta eristämisistä? Olitteko itse se joka sai sanella kenen kanssa leikitään?
Jos minulle soitettaisiin ja pyydettäisiin apua jonkun tyttäreni luokalla olevan lapsen yksinäisyyden lopettamiseen, niin toki yrittäisin saada oman lapseni tuon lapsen kanssa ystävystymään. Ja onhan siinä nyt hyvänen aika paljon keinoja, ei se mitään pakottamista ole, eikä sellainen toimisikaan. Lapset ystävystyy kyllä kun luodaan siihen sopivia tilanteita. Aikuisilta voisi mielestäni odottaa, että eivät heti lyö hanskoja tiskiin ja totea vain että "kaikkien kanssa ei tarvi olla kaveri".
[/quote]
Mä olin lapsena yksinäisten terapiakaveri, koska äitini ajatteli juuri noin, että ketään ei saa jättää yksin. Todella, TODELLA monta kertaa olin aloittanut leikit jo ystäväni kanssa, mutta sitten äitini pakotti ottamaan kaverittoman tytön leikkiin mukaan. Lopputuloksena se, että ystäväni lähti kotiin tai jonkun toisen kanssa leikkimään ja minä jäin terapiakaveriksi tälle kaverittomalle. Vähitellen kävi niin, ettei ystäväni enää viihtynytkään kanssani vaan valitsi aina leikkiin jonkun muun. Kuudennen luokan lopulla tämä kaveritonkin löysi itselleen mieluisamman kaverin ja minusta tuli se hylkiö, jonka hylkiökin oli hylännyt. Että kiitti vaan, mutsi.
[/quote]
No meillä nuo kaveritapaamiset suunnitellaan muutenkin etukäteen, joten tuollaista yllättäen paikalle pölähtämistä ei yleensä tapahdu. Jos suunnittelisin tekemistä useammalle lapselle, joista osa ei ole hirveän tiiviisti ystäviä, niin mieleen tulee sen tyyppiset leikit kuin kymmenen tikkua laudalla. Ja jos se porukassa leikkiminen ei kerta kaikkiaan onnistu, niin sitten eri kavereita eri päivinä.
Minusta äitisi ajatus on edelleen ihan hyvä, hän vain ei ole seurannut sitä teidän leikkiä ilmeisesti mitenkään, eikä ole katsonut että teillä sujuu leikit yhdessä. Itse en sitä ihan noin jättäisi aluksi. Itselläni oli ala-asteikäisenä kaksi hyvää kaveria ja meillä kyllä sujui leikit kolmestaan todella hyvin, ilman että kukaan oli ylimääräinen.
Sitä paitsi äitisi on todennäköisesti ajatellut tuossa sinua enemmän kuin niitä toisia lapsia joita olet ajatellut hänen terapioivan. Sinulla ei ilmeisesti ole ollut kovin montaa ystävää, kun olet sitten loppujen lopuksi päätynyt olemaan yksin. Kyllä useampi ystävä suojelee tuollaiselta kohtalolta paremmin kuin se että ystävyyssuhteet on vain yhden ihmisen varassa.
Ja sitten onkin jäljellä enää "varakaveriongelma", eli tietylle tyypille soitetaan vasta, kun ketään muuta kaveria ei löydy.
[quote author="Vierailija" time="04.09.2015 klo 20:42"]
[quote author="Vierailija" time="04.09.2015 klo 20:34"]
[quote author="Vierailija" time="04.09.2015 klo 20:19"]
Miksi tyttöjen äidit pitävät niin kiivaasti kiinni tuosta "kaikkien kanssa ei tarvi olla kaveri" ajatuksesta? Miksi pojilla onnistuu leikit ryhmässäkin, mutta tytöillä on aina jotain klikkejä? En itse ainakaan halua tytön (ja pojan) äitinä tuollaista tukea. Onko teillä itsellänne hyvät muistot noista lapsuuden aikaisista porukasta eristämisistä? Olitteko itse se joka sai sanella kenen kanssa leikitään?
Jos minulle soitettaisiin ja pyydettäisiin apua jonkun tyttäreni luokalla olevan lapsen yksinäisyyden lopettamiseen, niin toki yrittäisin saada oman lapseni tuon lapsen kanssa ystävystymään. Ja onhan siinä nyt hyvänen aika paljon keinoja, ei se mitään pakottamista ole, eikä sellainen toimisikaan. Lapset ystävystyy kyllä kun luodaan siihen sopivia tilanteita. Aikuisilta voisi mielestäni odottaa, että eivät heti lyö hanskoja tiskiin ja totea vain että "kaikkien kanssa ei tarvi olla kaveri".
[/quote]
Mä olin lapsena yksinäisten terapiakaveri, koska äitini ajatteli juuri noin, että ketään ei saa jättää yksin. Todella, TODELLA monta kertaa olin aloittanut leikit jo ystäväni kanssa, mutta sitten äitini pakotti ottamaan kaverittoman tytön leikkiin mukaan. Lopputuloksena se, että ystäväni lähti kotiin tai jonkun toisen kanssa leikkimään ja minä jäin terapiakaveriksi tälle kaverittomalle. Vähitellen kävi niin, ettei ystäväni enää viihtynytkään kanssani vaan valitsi aina leikkiin jonkun muun. Kuudennen luokan lopulla tämä kaveritonkin löysi itselleen mieluisamman kaverin ja minusta tuli se hylkiö, jonka hylkiökin oli hylännyt. Että kiitti vaan, mutsi.
[/quote]
No meillä nuo kaveritapaamiset suunnitellaan muutenkin etukäteen, joten tuollaista yllättäen paikalle pölähtämistä ei yleensä tapahdu. Jos suunnittelisin tekemistä useammalle lapselle, joista osa ei ole hirveän tiiviisti ystäviä, niin mieleen tulee sen tyyppiset leikit kuin kymmenen tikkua laudalla. Ja jos se porukassa leikkiminen ei kerta kaikkiaan onnistu, niin sitten eri kavereita eri päivinä.
Minusta äitisi ajatus on edelleen ihan hyvä, hän vain ei ole seurannut sitä teidän leikkiä ilmeisesti mitenkään, eikä ole katsonut että teillä sujuu leikit yhdessä. Itse en sitä ihan noin jättäisi aluksi. Itselläni oli ala-asteikäisenä kaksi hyvää kaveria ja meillä kyllä sujui leikit kolmestaan todella hyvin, ilman että kukaan oli ylimääräinen.
Sitä paitsi äitisi on todennäköisesti ajatellut tuossa sinua enemmän kuin niitä toisia lapsia joita olet ajatellut hänen terapioivan. Sinulla ei ilmeisesti ole ollut kovin montaa ystävää, kun olet sitten loppujen lopuksi päätynyt olemaan yksin. Kyllä useampi ystävä suojelee tuollaiselta kohtalolta paremmin kuin se että ystävyyssuhteet on vain yhden ihmisen varassa.
[/quote]
Meillä ei tarvinnut suunnitella, koska lapsia oli alueella paljon ja kouluikäiset saivat leikkiä ilman aikuisen valvontaa ulkonakin. Mulla olisi ollut useampikin ystävä ja muutamasta olisi voinut tullakin ystävä, mutta mulla oli lähes aina riippakivenä tämä epäsuosittu tyttö.
[quote author="Vierailija" time="04.09.2015 klo 20:46"]
[quote author="Vierailija" time="04.09.2015 klo 20:42"]
[quote author="Vierailija" time="04.09.2015 klo 20:34"]
[quote author="Vierailija" time="04.09.2015 klo 20:19"]
Miksi tyttöjen äidit pitävät niin kiivaasti kiinni tuosta "kaikkien kanssa ei tarvi olla kaveri" ajatuksesta? Miksi pojilla onnistuu leikit ryhmässäkin, mutta tytöillä on aina jotain klikkejä? En itse ainakaan halua tytön (ja pojan) äitinä tuollaista tukea. Onko teillä itsellänne hyvät muistot noista lapsuuden aikaisista porukasta eristämisistä? Olitteko itse se joka sai sanella kenen kanssa leikitään?
Jos minulle soitettaisiin ja pyydettäisiin apua jonkun tyttäreni luokalla olevan lapsen yksinäisyyden lopettamiseen, niin toki yrittäisin saada oman lapseni tuon lapsen kanssa ystävystymään. Ja onhan siinä nyt hyvänen aika paljon keinoja, ei se mitään pakottamista ole, eikä sellainen toimisikaan. Lapset ystävystyy kyllä kun luodaan siihen sopivia tilanteita. Aikuisilta voisi mielestäni odottaa, että eivät heti lyö hanskoja tiskiin ja totea vain että "kaikkien kanssa ei tarvi olla kaveri".
[/quote]
Mä olin lapsena yksinäisten terapiakaveri, koska äitini ajatteli juuri noin, että ketään ei saa jättää yksin. Todella, TODELLA monta kertaa olin aloittanut leikit jo ystäväni kanssa, mutta sitten äitini pakotti ottamaan kaverittoman tytön leikkiin mukaan. Lopputuloksena se, että ystäväni lähti kotiin tai jonkun toisen kanssa leikkimään ja minä jäin terapiakaveriksi tälle kaverittomalle. Vähitellen kävi niin, ettei ystäväni enää viihtynytkään kanssani vaan valitsi aina leikkiin jonkun muun. Kuudennen luokan lopulla tämä kaveritonkin löysi itselleen mieluisamman kaverin ja minusta tuli se hylkiö, jonka hylkiökin oli hylännyt. Että kiitti vaan, mutsi.
[/quote]
No meillä nuo kaveritapaamiset suunnitellaan muutenkin etukäteen, joten tuollaista yllättäen paikalle pölähtämistä ei yleensä tapahdu. Jos suunnittelisin tekemistä useammalle lapselle, joista osa ei ole hirveän tiiviisti ystäviä, niin mieleen tulee sen tyyppiset leikit kuin kymmenen tikkua laudalla. Ja jos se porukassa leikkiminen ei kerta kaikkiaan onnistu, niin sitten eri kavereita eri päivinä.
Minusta äitisi ajatus on edelleen ihan hyvä, hän vain ei ole seurannut sitä teidän leikkiä ilmeisesti mitenkään, eikä ole katsonut että teillä sujuu leikit yhdessä. Itse en sitä ihan noin jättäisi aluksi. Itselläni oli ala-asteikäisenä kaksi hyvää kaveria ja meillä kyllä sujui leikit kolmestaan todella hyvin, ilman että kukaan oli ylimääräinen.
Sitä paitsi äitisi on todennäköisesti ajatellut tuossa sinua enemmän kuin niitä toisia lapsia joita olet ajatellut hänen terapioivan. Sinulla ei ilmeisesti ole ollut kovin montaa ystävää, kun olet sitten loppujen lopuksi päätynyt olemaan yksin. Kyllä useampi ystävä suojelee tuollaiselta kohtalolta paremmin kuin se että ystävyyssuhteet on vain yhden ihmisen varassa.
[/quote]
Meillä ei tarvinnut suunnitella, koska lapsia oli alueella paljon ja kouluikäiset saivat leikkiä ilman aikuisen valvontaa ulkonakin. Mulla olisi ollut useampikin ystävä ja muutamasta olisi voinut tullakin ystävä, mutta mulla oli lähes aina riippakivenä tämä epäsuosittu tyttö.
[/quote]
Mutta oletko ajatellut että ei se että kaverit vaihtuivat ala-asteen lopulla välttämättä tuosta johtunut? Siinä vaiheessa vaan kaverit usein vaihtuu. Itsellänikin vaihtui. Toiset saa alkaa yläkouluikäisenä kulkemaan vapaammin, osalle tulee kaikenlaisia huonoja harrastuksia joista löytävät kaltaistaan seuraa, uskovaisten perheiden lapset alkaa viettään aikaa toisten uskovaisten kanssa, tulee nämä jaot niihin joiden seura on jännittävää ja niihin joiden seura ei, urheiluharrastukset tulee tärkeämmäksi ja niiden kautta muut harrastajat... Tuo ikä on sellainen, että siinä alkaa ne omat kiinnostuksen kohteet lapsilla muotoutumaan ja tulee sellainen uusjako.
Ei se ope käske vaan ne vanhemmat, joiden Birdy-Kerttulilla ei ole kavereita ja jonka pitää päästä kaikkien syntymäpäiville, koska muuten sillä on kurjaa.