Lue keskustelun säännöt.
En halua antaa kiusaajalleni anteeksi
10.01.2011 |
Olin seitsemän vuotta koulukiusattu ja tunnistan edelleen vuosien jälkeen sen jättämiä jälkiä itsessäni. Kiusaajistani en tiedä mitään, sillä olen muuttanut kauas.
Tavallaan toivon heidän muistavan, mitä minulle tekivät ja kärsivän siitä edes hieman. Mutta en todellakaan halua heitä pyytämään minulta anteeksi.
Olen sitä mieltä, että ihmisen tulee olla armollinen niin itselleen kuin muillekin ihmisille. Silti en osaa antaa heille armoa vaan piiskaan heitä pääni sisällä aina uudelleen ja uudelleen. Näin he yhä vaikuttavat elämääni. Heidän minuun jättämät merkit ovat yhä läsnä kun ajattelen heitä ja heidän tekojaan. On mahdollista, että he ovat unohtaneet minut, mutta minä en unohda koskaan heitä, vaikka haluaisinkin. Ja siksi heistä yhdenkään on turha anoa anteeksiantoa minulta.
http://www.hs.fi/juttusarja/hyvinvointi/artikkeli/Anteeksi+ett%C3%A4+ki…
Kommentit (13)
Niitä kiusaajia ei välttämättä kiinnosta yhtään annatko sä heille armoa vai ei, joten se ei harmita heitä. Sen sijaan sä itse olet jumissa siinä vihassa ja tuskassa ja koulukiusatun uhrin identiteetissä, ja sun kannattais vähitellen löytää jotain keinoja päästää irti siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä yksi koulukiusaaja. Parasta koulukiusaamisessa on mielestäni se että se tuhoaa kiusatun elämän niin pitkäksi ajaksi. En edes muista kaikkia joita olen kiusannut, mutta he muistavat varmasti minut ja kantavat kaunaa läpi elämänsä hautaan asti. Heidän elämänsä on aivan pilalla, kun pohtivat näitä asioita edes-takaisin eivätkä tajua jättää asiaa menneisyyteen. Tunnen lämpöä kun kuulen tapauksista jotka vielä vuosikymmenten jälkeen käyvät hoidoissa koska olivat lapsuudessaan koulukiusattuja.
Nykyisin jatkan tätä perinteikkäistä työtäni työpaikkakiusaajana.
Ihminen on pohjimmiltaan oikeudenmukainen olento, ja epäoikeudenmukaisuus aiheuttaa ihmisessä voimakasta mielipahaa. Kun epäoikeudenmukaisuus on tapahtunut, sanotaan, että ihminen on suuttunut tai kiukustunut, mutta kun tapahtumasta on kulunut aikaa, puhutaan katkeruudesta. Katkeruudesta vapautuminen edellyttää anteeksiantamista, unohtamista, tapahtuneen taakse jättämistä. Jos vääryyden tehnyt osapuoli katuu tekoaan, pyytää anteeksi ja on valmis sovittamaan tekemänsä vääryyden, oikeus voi toteutua ja mielensä katkeroittanut vapautua katkeruudestaan. Kun näin ei käy, kiukku voi jäädä pysyväksi ja aiheuttaa depressiota muistuttavan dysforisen mielentilan.
Täällä yksi koulukiusaaja. Parasta koulukiusaamisessa on mielestäni se että se tuhoaa kiusatun elämän niin pitkäksi ajaksi. En edes muista kaikkia joita olen kiusannut, mutta he muistavat varmasti minut ja kantavat kaunaa läpi elämänsä hautaan asti. Heidän elämänsä on aivan pilalla, kun pohtivat näitä asioita edes-takaisin eivätkä tajua jättää asiaa menneisyyteen. Tunnen lämpöä kun kuulen tapauksista jotka vielä vuosikymmenten jälkeen käyvät hoidoissa koska olivat lapsuudessaan koulukiusattuja.
Nykyisin jatkan tätä perinteikkäistä työtäni työpaikkakiusaajana.
Kyllä me uskotaan sua. Voi ressukkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lievästi, mutta en unohda sitä koskaan. Tämä toinen kiusaaja on kaverini kavereita ja vaikka hän olisi muuttunut kuinka paljon niin en unohda asiaa koskaan ja en välitä olla hänen kanssaan tekemisissä.
kunnes kuutosluokalla sitten tuli mitta täyteen. Vuosien rääkkäämisen jälkeen pistin todella pahasti turpiin kiusaajiani. Sain käytöksenalennuksen, jouduimme koko perhe perheneuvolaan ja byrokratian rattaisiin, mutta se oli ihan piece of cake sillä sen jälkeen SAIN OLLA RAUHASSA KOKO YLÄASTEEN ja lukio oli sitten jo ihan eri paikka, ei kiusaamista. Nevernever kiusaajani uskalsivat tulla enää edes lähelleni!
Totuuden nimissä olisin tehnyt siinä vaiheessa mitä vain jotta olisin saanut käydä koulua normaalisti. Jos en olisi kilahtanut, minut olisi varmaan kiusattu kuoliaaksi seiskaluokan aikana.
:=((
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sori vaan, mutta näin se menee. Pääset asiasta eroon vasta kun lakkaat piiskaamasta heitä pääsi sisällä.
Täällä yksi koulukiusaaja. Parasta koulukiusaamisessa on mielestäni se että se tuhoaa kiusatun elämän niin pitkäksi ajaksi. En edes muista kaikkia joita olen kiusannut, mutta he muistavat varmasti minut ja kantavat kaunaa läpi elämänsä hautaan asti. Heidän elämänsä on aivan pilalla, kun pohtivat näitä asioita edes-takaisin eivätkä tajua jättää asiaa menneisyyteen. Tunnen lämpöä kun kuulen tapauksista jotka vielä vuosikymmenten jälkeen käyvät hoidoissa koska olivat lapsuudessaan koulukiusattuja.
Nykyisin jatkan tätä perinteikkäistä työtäni työpaikkakiusaajana.
nykyisin toimin johtavalla paikalla isopalkkaisessa työssä ja suunta on koko ajan ylöspäin... Arvatkaapas, luuserilällykät, miten se on onnistunut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katkeruudesta vapautuminen eli anteeksiantaminen on tapahtuma, joka etenee vaiheittain. Aluksi ihminen tuntee vihaa tai raivoa ja hautoo erilaisia kostoajatuksia – joskus jopa salaa itseltään. Vähitellen kostonhimo kuitenkin väistyy, ja sen tilalle tulee rakentavampia ajatuksia. Ihminen alkaa ehkä kuvitella mielessään, että jonakin päivänä oikeus tapahtuu. Hän saattaa alkaa miettiä, mitä koettu epäoikeudenmukaisuus on hänelle opettanut, ja hän ymmärtää, ettei ole ainoa ihminen, jolle on tehty vääryyttä. Katkeruudesta kärsivä ihminen käy sisäistä oikeustaistelua. Hän miettii, mitä pitäisi tapahtua, jotta oikeus toteutuisi ja vääryys voitaisiin unohtaa.
Ihminen voi olla katkera paitsi toiselle ihmiselle myös kohtalolleen. Kohdatessaan onnettomuuksia ja kärsimystä ihminen kysyy: “Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän?” Hän saattaa päätellä, että hänen kokemansa kohtalo on epäoikeudenmukainen. Tästä seuraa katkeruus, joka ei kohdistu kehenkään yksittäiseen ihmiseen vaan Jumalaan tai kohtaloon. Tässäkin tapauksessa katkeruudesta vapautuminen edellyttää anteeksiantoa. Ihminen luopuu kysymyksestä: “Miksi minä?” ja hyväksyy sen, että pahoja asioita tapahtuu myös hyville ihmisille. Hän miettii, mitä kokemukset ovat hänelle opettaneet, ja suuntaa huomionsa takaisin tulevaisuuteen.
Uusimman tutkimuksen mukaan myötätuntoon ja käytännön konkreettiseen empatiaan kykenemätön ihminen kärsiikin eräänlaisesta aivovammasta ja ei koe elämäänsä samalla tavalla rikkaana kaikkine tunteineen ja kehityskaarineen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hehee, mä olen kans entinen kiusaaja
nykyisin toimin johtavalla paikalla isopalkkaisessa työssä ja suunta on koko ajan ylöspäin... Arvatkaapas, luuserilällykät, miten se on onnistunut?
Hieno juttu siihen asti, kunnes tulee käymään se 'erilainen kiusattu' ja päästää sinusta ilmat pihalle.
ja siis yrittää vähän enenmmän kuin nyt.
Minua kiusattiin 9 vuotta. Tai oikeastaan 12, myös lukiossa. Tottakai minussakin näkyy sen jälkiä edelleen, mutta osa niistä on kyllä sellaisia, joita en antaisikaan pois, vaikka voisin. ne tekevät minusta paremman, kovemman, sitkeämmän, älykkäämmän, kunnianhimoisemman, realistisemman ja ties mitä. En minäkään todennäköisesti ole antanut anteeksi - tosin en usko, että kiusaajani sitä pyytäisivätkään. Mutta sen sijasta, että muistelisin ja piiskaisin heitä ja olisi katkera ja vihainen, minä en ajattele heitä ollenkaan. Ajattelen mieluummin sitä, mitä minulla nykyään on hyvin. Ystäviä ja rakkaita. He ovat ainakin ansainneet sen, että ajattelen heitä.