G: Oletko missään vaiheessa elämääsi omannut pakko-oireita? Mitä ja missä iässä?

takaperin ja kun olin äidin kanssa kaupungilla ruuhkassa, vedin kättä ihmisten takkeja pitkin ja toivoin että tulee ihania pehmoisia turkkeja, kun ne tuntuu niin kivalta. 70-luvun talvessa oli paljon turkkeja:)

En muista tehneeni tätä missään muualla.

Minulla oli pakkomielle laskea lyhtypylväitä aina viiteenkymmeneen ja sitten taas aloittaa taas alusta. Ja toinen pakkomielle oli kotona astua aina ovien välissä olevan kynnyksen päälle jalalla, ei siis ikinä yli kynnyksestä. Niin ja kun menin kouluun ala-asteella minun täytyi palata samaa reittiä aina takaisin.

Että tällaisia outouksia...

joita oli ympärillä. Tietyssä järjestyksessä. Esim. henkilönimet tai konkreettiset asiat (talo, auto jne.) Nyt vasta hokasin, että tuo on jossain vaiheessa jäänyt pois! :) Vaivasi joskus hieman, vaikkei kovasti häirinnyt koskaan. Niin ja olen nyt lähes 40 v, oisko joskus 3-kymppisenä jäänyt pois, en ole ihan varma.

lasken pakonomaisesti askeleeni/polkupyörän polkaukset pidemmillä matkoilla. Nyt olen saanut karsittua tavan niin että lasken vain lenkillä..

Minulla myös ollut tavujen laskemista.

lapsena oli mm tällaisia:



- Piti ehtiä naksauttamaan hampaita 10 kertaa lyhtypylväiden välissä autossa istuessa tai jotain kamalaa tapahtuu.



- Sama ajatus, mutta kävellessä piti ehtiä naksuttamaan askelten tahdissa 20 kertaa lyhtypylväiden välissä hampaita.



- Nenän niiskutus.



- Silmien räpsytys.



- Sormien painelu tietyllä logiikalla (oikea tasapaino molempien käsien suhteen).



- Varpaiden painelu edellä kuvatuin periaattein.



- Nielun painelu kielen tyvellä niin, että vähän sattuu.



Olihan niitä vaikka mitä! En edes muista kaikkia.



Nyt on jäljellä nuo niiskutukset, räpsytykset ja nielun painelu.



Hyvin pyyhkii silti :D

siivous. Lähinnä koirankarvat ja kaikki murut yms. kuvottaa. Pakko imuroida joka päivä.

oli pakko avata suuta ja vetää samalla ylähuulta alas, semmonen hai-ilme. En edelleenkään tiedä miksi!



Oksennusfobian omaavana pakko-oireita on ihan kivasti... Mm: hysteerinen käsien-pesu, kasvojen pesu jne.



Muita oireita näin aikuisena on se, että asun Englannissa mutta ajattelen useimmin suomeksi, ja ajatellessa on pakko toistaa samat ajatukset sekä englanniksi että suomeksi. Väsyttävää ja ärsyttävää, mutta minkäs teet.



Ja jos joku biisi jää soimaan päähän, mun on pakko "soittaa" se koko biisi päässäni että pääsen siitä eroon. Tämä on onneksi helppoa, koska mulla on absoluuttinen sävelkorva. Ärsyttävää ainoastaan jos yritän nukahtaa ja päässä soi joku Barbie Girl...

ollut pakko noudattaa niitä "pakko-oireita" mutta tosiaan ehkä 7-8-vuotiaana aina piti ehtiä kävellä/juosta puhelipylvään kohdalle ennenkuin auto ehti ajaa sen ohi, ym. vastaavaa. Muuten tapahtuisi jotain pahaa.... Mutta se oli enemmän leikki kuin pakko-oire mun mielestä.

Tuollaiset ovat pakko-oireita. Lapsena pidin niitä hassuna ja vain tein ne. Eivät ne sen kummemmin elämään vaikuttaneet.

Tuollaiset ovat pakko-oireita. Lapsena pidin niitä hassuna ja vain tein ne. Eivät ne sen kummemmin elämään vaikuttaneet.

Lapsesta täysi-ikäisyyteen asti hoin mielessäni tiettyä "mantraa" aina kun lähdettiin autolla esim. kauppaan. Muistan, että ihan pienenä siitä tuli vähäsen jännittävä olo, mutta jo ala-asteen viimeisillä luokilla siitä oli tullut ns. pakko-oire. Tämä siis aina, kun autolla mentiin jonnekin. Tästä syystä tahdoin myös aina istua oikealla puolella, koska tietyt asiat jotka liittyi siihen hokemiseen, näkyi paremmin siltä puolelta. Ajokortin saatuani tuo jäi vähemmälle ja pikkuhiljaa pois, kun oli keskityttävä ajamiseen, eikä saanut enää täyttä "nautintoa" hokemisesta.



Mulla on tic-liikkeitä. En enää pahemmin kiinnitä niihin huomiota (ellei "kohtaus" äidy ärsyttävän pahaksi), mutta myöhemmässä teini-iässä se oli todella noloa. Sain pinnistellä tosissaan, etten vinkkaillut julkisesti. Tähän kuului/kuuluu siis silmäkulmien nyintä, kaulan toispuolinen "jännittäminen" ja nyttemmin pois jäänyt alahuulen rullalle vetäminen.



Katulamppujen, aurauskeppien, puiden ym. kiertäminen jos en oo itse kuskina (tätä teen siis edelleen). Eli kierrän ne vuorotellen vasemmalta ja oikeelta. Samoin kiertelen keskiviivoja. Saatan myös kuvitella ratsastavani ja hyppään esteen aina katulampun tms. kohdalla.



Kun lähden kotoa, mulla on oltava avaimet kädessä ja niitä on tuijotettava koko ajan, kun laitan ovea kiinni. Tää oli pahimmillaan kun asuin vielä vanhempien luona. Eka riitti se, että pidin kättä taskussa avaimessa kiinni, mut lopulta oli otettava avain killumaan siihen silmien eteen. Ja silti pelotti, että se luiskahtaa oven väärälle puolelle just kun ovi menee lukkoon.

myös näitä "jos en ehdi tuon lyhtypylvään kohdalle ennen seuraavaa autoa, kuolen"

Varmaan muitakin, mutta ei tuu nyt mieleen.

mulla on hajustealegia ja kirkas vesi valuu .nenästä

Mutta aikuisena oli tietty vaihe, kun tarkistelin ihan hysteerisesti hellan ja kahvinkeittimen päälläoloa, ulko-oven lukitsemista ja sitä, että onko avaimet ja lompakko mukana. Olin silloin vastikään synnyttänyt ja epäilen, että minulla saattoi olla lievää synnytyksen jälkeistä masennusta, mihin tuo varmaan liittyi. Sittenmmin olen opetellut kotoa lähtöön tietyn rutiinin, reitin, jonka kierrän ja varmistan, että kaikki on ok. Se pitää tehdä hyvin tietoisesti, jotten asia ala sitten jonkin ajan päästä vaivaamaan. Nyt kuitenkin riittää, että tarkistan asiat kerran, eikä siis tarvi juosta autolta kymmentä kertaa kokeilemaan, että menihän se ovi varmasti lukkoon...

onko tämä edes pakko-oireeksi luokiteltava, mutta lapsena oli joskus ongelmia nukahtaa, jos kuulin vaikkapa kellon tikityksen...sitä vain kuunteli ja kuunteli eikä saanut unta millään. Joskus aloin kuunnella omaa hengitysrytmiä eikä silloinkaan osannut nukahtaa...joskus jopa oma sydämen tykytys häiritsi nukahtamista.

Lapsena jos astuin kävellessä toisella jalalla esim. asvaltissa olevan halkeaman tai laatoituksen sauman kohdalle, piti astua myös toisella jalalla niin, että halkeama/sauma osui samaan kohtaan kuin ensimmäisessäkin jalassa. Ja jos vaikka koskin toisella kädellä johonkin kylmään, piti koskea toisellakin, että käsissä tuntui samalta.



Tic-tyyppistä "äänen selvittämistä", ei rykimistä vaan sellaista hymähtelyä. Tätäkin joskus lapsena. Muistan, että se häiritsi minua, mutta en vain voinut sille mitään.



Joskus nuorena tiettyjen tavujen toistelua mielessä. Tavuja oli kolme, olkoot nyt vaikka esimerkiksi do-re-mi, ja toistelin niitä neljän sarjoissa: do-re-mi-do, re-mi-do-re, mi-do-re-mi, do-re-mi-do. Aina piti päättyä tuohon ensimmäisenä olleeseen tavuun. Tosi hankala selittää, mutta toivottavasti joku tajusi. :)