Ne, joilla on ollut helppoa- eivät ymmärrä toisten tuskaa

elämässä minullakin. Mutta koska mun asenne on ns. onnellinen hullu, en raahaa niitä taakkoja selässäni pitkään. Enkä ymmärrä esimerkiksi siskoani joka muistaa vain huonot asiat, minä muistan hyvät.

Tosin sitten on myös toisin päin, eli kun on kokenut liikaa pahoja asioita, ei pysty eläytymään toisten ihmisten olemattomilta tuntuviin murheisiin.



Ja paljon on myös asenteesta kiinni kuten kakkonen sanoi, ihminen joka muistaa ja huomaa kaikessa vain sen negatiivisen puolen on äärimmäisen raskasta seuraa pitemmän päälle!

Elämä on just niin hyvää kuin siitä itse tekee. Jos jää vatvomaan vanhoja, ei varmaankaan pysty elämään täysipainoista elämää.



Kakkonen puhui onnellisista hulluista, jollainen mäkin taidan olla:) Elämä ei ole kohdellut silkkihansikkain, mutta entä sitten? Nyt on nyt ja mä olen rakentanut mun elämästäni hyvää ja enemmän kuin elämisen arvoista.

olisikin noin, mutta kun edes ne joilla on itsellään ollut rankkaa, eivät ymmärrä sitä toisten tuskaa! Ei nähdä kuin se oma napa ja pyöritään sen ympärillä, välillä voidaan huudella, että minulla nyt on ainakin tuplasti rankempaa -kun on vielä tuo varvaskin kipeä... (sen lisäksi ettei posti tuonut seiskaa). Avaudu siinä sitten jostain oikeasta ongelmasta...

Mun naapurissa asui karjalaismummo, jonka hienoa elämänasennetta olen aina arvostanut. Hän ei jäänyt murheisiin piehtaroimaan, vaan eli elämää ja muita ihmisiä arvostaen. hieno ihminen, joka oli kokenut kovia, mutta ei silti katkeroitunut. Olen yrittänyt noudattaa hänen elämänohjeitaan. Kaikkea ei voi saada ja kaikesta täytyy joskus luopua, elämästäkin.

Olen kokenut mm. avioeron, mies on pahoinpidellyt, pettänyt, minulta on vauva kuollut jne.

Minulla on ollut OIKEITA ongelmia, siksi en jaksa näitä masennustaan ruikuttavia, joilla ei oikeasti ole edes mitään ongelmia.

oikeita ongelmia, ei jaksa katsoa ihmisiä, jotka kompastuvat jatkuvasti ja jäävät tuleen makaamaan tai rääkymään suolle.

Vasta koettelemukset kasvattavat ymmärrystä. Näin se vaan on.



Vastoinkäymisiä kohtaamattomat ihmiset ovat myös tosi naiiveja kuvitelmissaan millaista on jos esim joku läheinen kuolee.



Tälläkin palstalla kritisoitiin miten esim kadonneen Madeleinen vanhemmat pystyivät puhumaan itkemättä tyyliin "minä vaan huutaisin jos lapseni olisi viety". No niinpä niin.

Elämä on just niin hyvää kuin siitä itse tekee. Jos jää vatvomaan vanhoja, ei varmaankaan pysty elämään täysipainoista elämää.

Kakkonen puhui onnellisista hulluista, jollainen mäkin taidan olla:) Elämä ei ole kohdellut silkkihansikkain, mutta entä sitten? Nyt on nyt ja mä olen rakentanut mun elämästäni hyvää ja enemmän kuin elämisen arvoista.

Sittemmin olen viisastunut :-) Tuo vanhojen vatvomatta jättäminen on hyvä konsti, jos on ollut vaikeita elämänvaiheita. Mutta entäs jos tätä hankalaa elämänvaihetta vaan kestää ja kestää? Liki 10 vuotta on nyt mennyt, eikä valoa tunnelin päässä näy. Kyseessä vaikeat terveydelliset ongelmat, jotka rajoittavat erittäin rankasti elämää ja vaikuttavat ihan jokaiseen elämän osa-alueeseen. Lisäksi ollut paljon muitakin ikäviä tapauksia. Pitkään jaksoin ja jaksoin ja vielä vaan jaksoin, mutta nyt alkaa tulla jaksamisen raja vastaan. Kaikkeni olen tehnyt tilanteen korjaamiseksi, mutta ei vain korjaannu.

Siitä olen samaa mieltä, että menneitä väärinkohteluita tai ikäviä asioita ei pidä muistella. Äitini muistelee 40 vuotta vanhoja vääryyksiä, ja MINÄ EN JAKSA KUUNNELLA! (Huusin koska mitta kerta kaikkiaan täynnä tuota). Olen koettanut sanoa, että älä noita vatvo, se on tosi raskasta, mutta hän vain iloisena toteaa, että ei hän niistä rasitu, ja jatkaa sitten valitustaan. ARGH! Ei auttanut muu kuin sanoa suoraan, että minä väsyn noiden juttujen kuunteluun, minä en kerta kaikkiaan jaksa niitä enää, että en keskustele enää kanssasi niistä ja niistä aiheista. Kyllä tuo vieläkin yrittää jutella niistä, mutta muistutan että näistä ei pitänyt jutella, ja jos muu ei auta niin suljen puhelimen/lähden pois kylästä tms. Nyt on alkanut toimia.

Olis hienoa jos ihmiset jaksais olla tuomitsematta toisten kokemuksia elämän vaikeudesta tai helppoudesta. En kyllä itekään kunnolla kykene siihen, stressiä ja kiirettä valittelevat ärsyttävät minua...

Olen kokenut mm. avioeron, mies on pahoinpidellyt, pettänyt, minulta on vauva kuollut jne. Minulla on ollut OIKEITA ongelmia, siksi en jaksa näitä masennustaan ruikuttavia, joilla ei oikeasti ole edes mitään ongelmia.

Just. Ihan oikeasti, jokaisella on omat, omaan elämäänsä liittyvät ongelmat ja surut. Jokainen tulkitsee omaa elämäänsä aikaisempien kokemuksien perusteella. Mihin sinä sitten vedät rajat, siihen että vauva kuolee? Muut ei saa surra, niinkö?

Minullakin on eteenpäin pyrkivä asenne elämään. Ajattelen, että olen saanut sen sekä synnynnäisenä luonteena että kasvatuksen kautta, ja olen siitä iloinen. Ymmärrän, että kaikki eivät ole samanlaisia. Pyrin olemaan tukena aina kuin voin, niin pienissä kuin isoissakin vaikeuksissa, ja toivon saavani myös itse tukea kun sitä tarvitsen.

että joidenkin elämä on kaikkien kriteerien mukaan vaikeampaa kuin toisten. Ei voi sanoa, että onhan sitä jokaisella vaikeaa. Kyllä jotkut kamaluudet vain ovat pahempia kuin toiset. Te, jotka sanotte että ei mullakaan ole ollut helppoa, mutta en ruikuta, ette välttämättä tajua miten totaalisessa skaalassa joidenkin vaikeudet ovat. Olen sitä mieltä, että tiettyjä juttuja ei tajua ennen kuin on kokenut. Jos joku on vaikka nähnyt omaisensa kärventyvän tulipalossa silmiensä edessä elävältä, ja toisen pahin on "vain" esimerkiksi nalkuttava anoppi, niin ei niitä kyllä voi samalle viivalle laittaa. Ja alunperinkin ihmisillä on erilainen "lujuus". Älkäämme vaatiko murretuilta ihmisiltä reippautta ja asennetta, jos he eivät siihen elämän kaltoinkohtelemina pysty. Ihmisellä on lupa myös murtua

että joidenkin elämä on kaikkien kriteerien mukaan vaikeampaa kuin toisten. Ei voi sanoa, että onhan sitä jokaisella vaikeaa. Kyllä jotkut kamaluudet vain ovat pahempia kuin toiset. Te, jotka sanotte että ei mullakaan ole ollut helppoa, mutta en ruikuta, ette välttämättä tajua miten totaalisessa skaalassa joidenkin vaikeudet ovat. Olen sitä mieltä, että tiettyjä juttuja ei tajua ennen kuin on kokenut. Jos joku on vaikka nähnyt omaisensa kärventyvän tulipalossa silmiensä edessä elävältä, ja toisen pahin on "vain" esimerkiksi nalkuttava anoppi, niin ei niitä kyllä voi samalle viivalle laittaa. Ja alunperinkin ihmisillä on erilainen "lujuus". Älkäämme vaatiko murretuilta ihmisiltä reippautta ja asennetta, jos he eivät siihen elämän kaltoinkohtelemina pysty. Ihmisellä on lupa myös murtua

Mutta lähtökohtaisesti sinun ajatukksesi on se että hyvin karmeita kokemuksia läpikäyneet ihmiset saavat olla luvalla sekaisin? Ja muiden on heitä autettava?

Eli pakolaiset sota-alueilta saavat olla väkivaltaisia ja traumatisoituneita?

Ihan näinhän se ei mene ainakaan Suomessa.

Ihmisellä on lupa myös murtua

Mutta ihmisellä on myös melkeinpä velvollisuus itseään kohtaan oppia vastoinkäymisistä ja selvitä niistä. Tapahtuneiden vatvominen ja (yleensä muiden) syyttely ei tee ketään ehjäksi. Mitä on tapahtunut, on tapahtunut, eikä sitä pois saa, tapahtuneen kanssa on opittava elämään.

"minä en mieti menneitä"- tyypeiltä puuttuu tieto siitä, että ei me muutkaan HALUTA miettiä menneitä. Vaikka kuinka yrittäisi olla miettimättä ja tekisi kaikkea aamusta iltaan, ettei muistaisi mitään menneisyydestä, niin silti ne kuvat, tilanteet ja tunteet voi pakata mieleen, eikä niitä saa sieltä pois. Mä yritin niin kovasti olla miettimättä menneitä että menin psykoosiin. Sitä ennen aina kun meinasi tulla ahdistava muisto mieleen niin lähdin vaikka lenkille, ja muutenkin touhusin koko ajan kaikkea, enkä puhunut kellekään ongelmistani mitään, koska enhän minä itsekään halunnut myöntää, että minulla edes mitään ahdistavaa mielessä oli. Voin hyvin sanoa, että en mieti menneestä esim. jotain koulukiusausmuistoa, koska eihän se vaivaa minua mitenkään (kiusaus ei ollut kovin vakavaa), vaikka silloin vaivasikin, mutta sitten on muita asioita, jotka vaivaa. Ilmeisesti teilläkin nämä suuret murheet on sen verran pieniä, että olette käsitelleet ne jo silloin kun ne tapahtui, ja näin ollen voitte sanoa, ettei niitä tarvitse miettiä. Ja se, mikä ketäkin jää vaivaamaan, voi olla myös biologista eikä omalla tahdolla päätettävissä.

Mutta lähtökohtaisesti sinun ajatukksesi on se että hyvin karmeita kokemuksia läpikäyneet ihmiset saavat olla luvalla sekaisin? Ja muiden on heitä autettava?

Eli pakolaiset sota-alueilta saavat olla väkivaltaisia ja traumatisoituneita?

Ihan näinhän se ei mene ainakaan Suomessa.

ketään ei tarvitse auttaa, koska toiset vaan on heikompia kuin toiset? No sinullahan on siinä mukava natsi- ideologia.

"minä en mieti menneitä"- tyypeiltä puuttuu tieto siitä, että ei me muutkaan HALUTA miettiä menneitä. Vaikka kuinka yrittäisi olla miettimättä ja tekisi kaikkea aamusta iltaan, ettei muistaisi mitään menneisyydestä, niin silti ne kuvat, tilanteet ja tunteet voi pakata mieleen, eikä niitä saa sieltä pois. Mä yritin niin kovasti olla miettimättä menneitä että menin psykoosiin. Sitä ennen aina kun meinasi tulla ahdistava muisto mieleen niin lähdin vaikka lenkille, ja muutenkin touhusin koko ajan kaikkea, enkä puhunut kellekään ongelmistani mitään, koska enhän minä itsekään halunnut myöntää, että minulla edes mitään ahdistavaa mielessä oli. Voin hyvin sanoa, että en mieti menneestä esim. jotain koulukiusausmuistoa, koska eihän se vaivaa minua mitenkään (kiusaus ei ollut kovin vakavaa), vaikka silloin vaivasikin, mutta sitten on muita asioita, jotka vaivaa. Ilmeisesti teilläkin nämä suuret murheet on sen verran pieniä, että olette käsitelleet ne jo silloin kun ne tapahtui, ja näin ollen voitte sanoa, ettei niitä tarvitse miettiä. Ja se, mikä ketäkin jää vaivaamaan, voi olla myös biologista eikä omalla tahdolla päätettävissä.

Jokainen sinun ajatuksesi tulee sinusta, sinun aivoistasi. Jokainen sinun tunteesi tulee sinun ajatuksestasi. En kerro mitä kaikkea pahaa elämässäni on ollut mutta älä perkele väheksy ihmisen VOIMAA päästää irti ja muuttaa ajatuksillaan elämänsä suuntaa. Kuulostat siltä että kaikki paha kaadetaan aivoihisi ULKOAPÄIN, odotat vaan passiivisena mitä tulee, se ei ole totta, se on paskapuhhetta.

Jos ei ole elänyt vastaavanlaista tilannetta kuin toinen, niin ei pysty ymmärtämään sitä toisen tuskaa ja tunnetta. Sitä vaikka kuinka haluaisi, niin se ei onnistu samoin kuin siltä ihmiseltä, joka on itse elänyt samanlaisen vaiheen elämässään.

Jokainen sinun ajatuksesi tulee sinusta, sinun aivoistasi. Jokainen sinun tunteesi tulee sinun ajatuksestasi. En kerro mitä kaikkea pahaa elämässäni on ollut mutta älä perkele väheksy ihmisen VOIMAA päästää irti ja muuttaa ajatuksillaan elämänsä suuntaa. Kuulostat siltä että kaikki paha kaadetaan aivoihisi ULKOAPÄIN, odotat vaan passiivisena mitä tulee, se ei ole totta, se on paskapuhhetta.

että ne tulevat minun aivoistani, mutta siihen on syy, miksi joku vaikuttaa siltä, että ei olisi "päästänyt irti menneestä". Siinä ei ole ollenkaan kyse mistään omasta voimasta niin kuin haluata ylimielisesti kuvitella. Onhan monet mt- ongelmatkin katsottu osittain johtuvan biologisista ja fysiologisista syistä, uskon mieluummin tutkijoita kuin jotain randon- av-mammaa. Se tarkoittaa sitä, että kaikkien ei ole yhtä helppo lakata ajattelemasta jotakin asiaa kuin toisten, vaikka miten yrittäisi. Jotkut asiat nimittäin tallentuvat sellaiselle aivojen alueelle, joka ei ole kielellistettävissä, eli se ajatus ei ole niissä osissa aivoa, jossa sen ajatuksen saisi järjellä puhuttua pois.

riittävään ymmärrykseen, kun itsellä ei ole ollut suuria vaikeuksia.



Mutta se, että on kokenut vaikeuksia, ei myöskään tee automaattisesti ihmisestä ymmärtävää tai muita parempaa.



Eli joka asiassa on myös kääntöpuoli.