Turhauttaa, aina olla outo ja erilainen

Olen tavallaan ihan sosiaalinen, hyvä essintyjä, luova, taiteellisesti lahjakas, myös tietyllä tapaa älykäs nuori, akateemisesti koulutettu nainen.

muulla on perhe ja ystäviä.koin olevani koulukiusattu alakoulussa, yläkoulussa jotenkin päätin, että pärjään yksin eikä kiusaajat ole huomionarvoisia ihmisiä. Siitä eteenpäin käymissäni kouluissa minulla on ollut aina paljon tuttuja, ystäviä, porukoita. Tulen tavallaan ihan hyvin toimeen ihmisten kanssa, mutta aina on se mutta

Inhoan kaikkea pakkososiaalista, kuten työpaikan järjestetyt tilaisuudet. Menen puihin jos porukassa kaikki äkkiä kuuntelevatkin minua. Tällöin puhun typeriä/päättömiä. Toisaalta keskeytän puheeni aina kun päälleni puhutaan ja päälleni puhutaan usein. Olen vähän hidas ja hajamielinen (siis uppoudun ajatuksiini ja ajattelen 1000 asiaa yhtä aikaa) enkä ihmettele jos joku oikeasti pitää minua tyhmänä.

Nopealiikkeiset, -älyiset, -puheiset ihmiset saattavat minut usein noloon tilanteeseen.

Ongelma on se, että ammattikuntani ihmiset ovat juuri tuollaisia, oma ajatus- ja toimintamaailmani on hyvin erilainen heidän kanssaan. He ovat kohteliaita ja ystävällisiä, suurin osa varsin kilttejäkin (osa piilovittuilee). Ja pärjään ihan hyvin heidän porukassaan. Pohjimmiltani kuitenkin koen erilaisuuden tunnetta, jälleen kerran. Yksinäisyyttä, siitä että näkee oman sisäisen maailmansa erilaisuuden. ja se korostuu silloin kun näen heidän ihmetyksensä minusta. Itselleni olen tämä, persoonaminä, heille olen usein kummallinen, outo, erikoinen. Väsyttävää.

Ja kun tämä työelämän pintakulttuuri ei arvosta kaltaisenilaista hidasta ihmettelijää, sekin stressaa. En osaa puhuanpomojen kanssa muuta kuin virallisia asioita. Huoleton jutustelu tv-sarjoista tms. on Jotenkin vierasta...

Ehkä joku ymmärsi. Ehkä joku tietää. Yksi sukulaissielu minulla on, häntä ikävöin nyt.