Rekrytoijat, miten suhtaudutte haastateltavan jannitykseen? Onko se aina negatiivista arkuutta, vai sivuutatteko jannityksen ja yritatte nahda todellisen persoonan?

Sain kuitenkin paikan, perusteluina oli se, että kokemuksen ohi ajoi oikea koulutus ja se että vaikutin lämpimältä ja inhimilliseltä tyypiltä. Yksi toinen kanssahakija oli myös vahvoilla, mutta hän oli kuulemma kovan ja etäisen oloinen, jonkun mielestä jopa ylimielinen ja välinpitämätön. Sattumalta tutustuin tähän hakijaan ja hän kertoi tuosta haastattelusta, että jännitti niin hirveästi että muuttui aivan jäykäksi ja tylyn oloiseksi. Harmi hänelle, mutta oikeasti on tosi mukava ja lämmin ja ystävällinen tyyppi, mutta jännitys teki hänestä aivan toisen ihmisen.

Keskinkertainen jännitys ei sekään haittaa, kunhan puhe kulkee. Pienet möläytykset sivuutan, jos kommunikointi muutoin toimii ja hakija on papereiden ym mukaan kiinnostava. Saatan vaikka kysyä, että milläs mielellä tulit haastatteluun, ja moni tosissaan oleva helpottuneena kertoo että jännittää.

Sellaiset paniikkijännityksessä olevat, joilta ei tule sanaa suustaan tai ovat pyörtyä penkilleen valitettavasti eivät ole kovin vahvoilla. Jos jännitys ei keskustelun kuluessakaan laannu, pelkään pahoin että hakija ei selviä muistakaan esiintymis- ja neuvottelutilanteista, joten työntekokin voi aiheuttaa hänelle turhaa tuskaa.

myös rekrytoija

Tarkkailen haastatellessani ammatillisen pätevyyden lisäksi henkilön sopeutumista osastolleni. Eli kukkoilu ei ole toivottavaa, eikä toisaalta helposti panikoivakaan tapaus. Jos vaihtoehtoina ovat kukkoilija ja hissukka, otan silti sen hissukan. Kukkoilijasta ei saa niin helposti koulittua nöyrää... Koetan silti aina keventää tunnelmaa haastattelussa jos hakija tuntuu kovin jäykältä jännityksen takia. Monesti olen onnistunutkin ja ollaan saatu henkilöstä enemmän ulos kuin mitä alkuminuuttien tahmeus antaa ymmärtää!



Mutta neuvoisin olemaan oma itsensä ja myöntämään auliisti omia heikkouksiakin haastattelussa, vaikka sitten jännittäisikin. Jos joku asia sen sijaan saa itkemään (vaikka perhesuhteista kysyttäessä äskettäin sattunut kuolemantapaus perheessä) ei kannata sitä tuoda esille jos tietää että itkulle ei tule loppua. Aitous on valttia!

meille tärkeisiin kysymyksiin samankaltaisesti kun mekin ajattelemme (= tyyppi jota haemme). Jännityksenkin kanssa voi oppia elämään siten että kokoaa itsensä ja miettii vähän valmiiksi mitä voisi vastata. Etenkin peruskysymykset työhistoriasta, koulutuksesta ja luonteesta voi klaarata vaikka jännittäisi miten. Tai mä en ehkä ymmärrä jännittäjiä, kun itse en ole sellainen. Työhaastatteluhan on positiivista mielenkiintoa hakijaa kohtaan, mikä siinä voi olla niin ylitsepääsemättömän pelottavaa?

Sitä ei varmaan voi ymmärtää, jos itse ei jännitä mitään. Onneksi alani ei olekaan mitään myyntityötä, jossa pitää aina olla sanat hallussa ja myyvä. Esiintyä minun alallakin pitää ja puhua suurelle joukolle, tosin toistaiseksi olen onnistunut välttämään sen. Sanoisin vaan, että itse olen tuntenut itseni niin monesti niin tyhmäksi kun olen haastattelussa vaan jännittänyt niin paljon - ja mitä enemmän haluan paikkaa, sitä enemmän jännitän. Monesti ne toissijaiset haastattelut ovatkin menneet hyvin ja paikkaa tarjottu, nurinkurista! Mutta ainakin omalla kohdallani työkavereiden luonnehdinta minusta työntekijänä on paljon parempi tai ainakin erilaisempi kuin kuva, jonka annan haastattelussa. Joten toivoisin omalta osaltani, että haastattelussa muistettaisiin se, että toiset ovat vain ujompia kuin toiset.

Aika monet työt ovat sellaisia, joissa täytyy uusia ihmisiä tavata jatkuvasti ja " olla pätevä" . Jännitys ei saa näkyä sellaisissa tilanteissa, ei siis myöskään työpaikkahaastattelussa. Varmaan suurin piirtein kaikkia jännittää jollain asteella, mutta kuten joku sanoikin, siihen voi tottua. Itse jännitin ennen jopa koulun esitelmiä, mutta nykyään jännitän töissä hyvin harvoin jos koskaan, vaikka olen paljon neuvottelu- ja esiintymistehtävissä. Eli jännitykseen voi tottua, " se on vaan työtä" . Ehkä työhaastatteluunkin voisi asennoitua samoin. Se on vaan työtä, joka täytyy handlata. Paremmin tai huonommin. Jos huonommin, ei maailma siihenkään kaadu!