Pitkän suhteen salaisuus!

Minä oon päättänyt että tämä on mun mies. Että haluan elää vanhaksi asti yhden ihmisen kanssa. Välillä voi riipiä pahastikin, mutta se menee ohi.



Ei elämä voi olla yhtä tähtihetkeä, ihan tavallista vaan useimmiten.



: )

Eli että ei heti lyö hanskoja tiskiin, kun alkuhuuman jälkeen alkaakin tylsistyttää ja tulee ns. erillisyysvaihe. Eikä odota vain toisen tekevän aloitteita, jotta suhteeseen tulis toivottua säpinää. Ja puhuu, puhuu ja puhuu ihan kaikesta ajoissa!! Ja tajuaa, että rakkaus pohjautuu aina kunnioitukseen. Aitoon sellaiseen.



Ja että rakastua voi samaan ihmiseen uudestaan ja uudestaan, kunhan itsekin panostaa vähän! Esim. voi tarvittaessa fiilistellä alkuaikojen tunnelmia kuvien ja tuttujen paikkojen avulla, satsata seksiin arjen keskellä (lounastreffit ei ole kielletty aviopareiltakaan!), yrittää löytää uusia puolia toisesta ja itsestään samalla (niitä on, believe me!). Ehkä tärkeintä on, että TAHTOO sitoutua. Ja osoittaa sen.

Ollaan oltu kymmenisen vuotta yhdessä, joista 9 saman katon alla. Luulen että kun se oikea löytyy, niin se vaan löytyy. En ole tehnyt mitään erityistä suhteen eteen. Eletty ja oltu.

Mieheni on tavallaan myös paras ystäväni, voin puhua hänelle kaikesta. Mutta siltikään ei saa omia ystäviä unohtaa, mies ei ole kuitenkaan ainoa ystäväni.

Kunnioitamme toisiamme, kerromme ja kuuntelemme ihan arkipäiväisiä juttuja. Emme ymmärrä toistemme työstä juuri mitään, mutta se ei estä kuuntelemista. Pitää olla kiinnostunut kumppaninsa elämästä.

arvostan iestäni ja hänen työtään perheemme eteen, olen itse kotona ja kotihoidontuella. Mies arvostaa työtäni täällä kotona, hänen mielestään en ole vain kotona.

Luotamme toisiimme, luen joskus " kauhulla" tältä palstalta " kännykkäratsioista" , ei tuisi mieleenikään.

Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa elään pitkässä parisuhteessa. Minulle on se onni suotu, toivottavasti sinullekin!

Tahto on se tärkein.

Ja tietysti rakkaus.

Hyvällä tahdollakaan ei pitkää onnellista suhdetta saa aikaan sellaisen ihmisen kanssa, joka on ei ole ' sielunkumppani' .

Minusta parisuhde on pitkä kun yhteistä taivalta on takana useampia kymmeniä vuosia. Mutta asiaan... jos perusasiat ovat kunnossa (kumpikaan ei ole väkivaltainen, alkoholisti tms.) niin tärkeintä on mielestäni tahtoa sitoutua juuri tähän perheeseen ja suhteeseen, täytyy päättää että tämä on se elämä jonka minä haluan eikä haihatella muuta.

Aivan ihania vastauksia, hyvä ettei tullut tippa linssiin, kun niitä luin, huh, taidan olla herkällä päällä.

Tahto...niinpä. Tiedänhän toki sen, mutta miksi kuitenkin on niin vaikeaa.

Mulla on ihan ihana, kiltti avopuoliso. Mutta ei hitto, ihan kaikki mättää. Enkä tosiaan ole pettänyt (ei tulisi mieleenkään), enkä hae toista miestä tai mitään sellaista. Mutta kaikki ärsyttää toisessa. Haluisin vaan olla yksin ja rauhassa. Tietenkin joskus on oikein mukavaa. Eikä tämä tunne tosiaan ole olemassa ekaa kertaa. Olen melkein aina pahalla tuulella kotona. Töissä olen iloinen yms.

Enpä tiedä, kumma juttu. Vika on kyllä ihan mussa, mutten tiedä miten sen saisin pois...

Lisää vaan vastauksia!

vaikka yhteistä taivalta olisi takana 50 vuottakin. Pitää kertoa miltä tuntuu ja mikä harmittaa, sen sijaan että on hiljaa ja murehtii yksin. Jotkut tekevät niin että ovat vihaisia jostain asiasta joka puolisolta on jäänyt tekemättä eivätkä kerro vaan vihoittelevat tyyliin " jos et tiedä niin en viitsi kertoakaan" ja siitä voi seurata hirmuinen perheriita moneksi päiväksi vaikka kyseessä olisi vain tyhjän wc-paperirullan hylsyn laittaminen roskiin.

Taaperrusta yhdessä samaan suuntaan, omilla vierekkäisillä poluilla.

Eli ei ota kaikkea aina niin vakavasti, ja saa toisen nauramaan ja pystyy nauramaan myös itselleen :).

Eikä tosiaankaan tunnut siltä. Aika on mennyt nopeasti. Olen löytänyt miehestäni sielunkumppanin. Olemme erilaisia, mutta silti niin samanlaisia. eniten meitä yhdistää huumorintaju, upea seksielämä, neljä lasta ja samanlaiset mielenkiinnon kohteet kuten liikunta ja luonto. Hän on muuten myös ensimmäinen pitkäaikainen kumppanini, häntä ennen suhteeni olivat kuten ap:lla, korkeintaan vuoden. Toivoa siis on ap:llakin!

Tarkoitan siis, että kumpikaan ei ole liikkeellä sillä mentaliteetilla, että yhdessä nyt ollaan loppuelämä, eikä vain sen aikaa kun tuntuu kivalta. Eli sitä tahtoa. Tämän myötä tulee tahtoa ja motivaatiota olla yhdessä silloinkin, kun suhteessa on hiljaisempi vaihe, kun sen tosiaan tiedostaa, että niitä tulee joka suhteessa.



On minusta tärkeää tahtoa ymmärtää ja tuntea toista, olla halua jutella ja käsittää hänen mielipiteensä kiistatilanteissa jne.



Omassa suhteessa sanoisin, että ne tärkeimmät asiat ovat

- aito ystävyys: samanlainen mielenkiinto toisen asioihin ja yhdessäoloon ja yhdessä tekemiseen, kuin parhailla ystävillä.

- toimiva puheyhteys.

- tieto siitä, että kumpikaan ei ole lyömässä hanskoja naulaan pikkuasioista, vaan ollaan vakavissaan avioliittomme kanssa.



Ja kyllä sitä vuosienkin jälkeen voi aina löytää ihan uusia ja mielenkiintoisia asioita ja puolia siitä samasta ihmisestä. :) Kaikki me muututaan vanhetessamme, ja jokainen ihminen on ihanan monipuolinen ja muuttuvainen ja salaperäinenkin oma tarinansa, kun vaan juttelee ja kuulostelee... Sitä luulee tuntevansa jonkun perinpohjin vuosien jälkeen, ja aina sitä sittenkin voi yllättyä mukavasti, mikä tuo aina lisäpotkua.

että kotonakin pitäisi olla kohtelias ja suvaitsevainen. Kun jaksaa itse olla mukava, puolisokin on mukava - ja kas, se hän onkin sittenkin vielä se sama mies johon ihastuin 15 vuotta sitten. Toisaalta ne pikku kiukuttelut pitää osata unohtaa ja antaa anteeksi ja jatkaa taas niin kuin ei mitään. Arjen sietoa ja kärsivällisyyttä se vaatii. Aikuisuutta.

Meidän suhteen peruskiviä on puhuminen, toisen arvostaminen, tarpeellinen itsekkyys, " meidän perheen" -arvostaminen, rakkaus ja säännöllinen seksielämä.

-Ensinnäkin vastapuolen (ja itse) täytyy olla suurinpiirtein tasapainoinen yksilö, ei miel. päihdeongelmaa tms



-rakkautta

-tahtoa (kantaa karikoiden yli)

-rohkeutta kertoa mitä haluaa parisuhteessa, kyky pitää puolensa terveellä tavalla JA

-kykyä joustaa, tehdä kompromissejä

-kyky ratkaista ristiriitoja

-jotain yhteistä

-toimiva seksielämä

Kiitos vaan ja lisää saa laittaa.

Meiltä jotenkin selvästi puuttuu se yhteinen tekeminen.

Mä olisin aina liikkeellä ja ulkona ja harrastamassa liikuntaa yms. mutta

mies ois vaan kotona, mieluiten tv:tä katsellen, minä kainalossa. En mä jaksa siinä maata.

Sit turhauttaa, kun yritän maanitella sitä ulos lenkille.

Sit huomaa, et päivät töis ja illat niin et tehdään omia juttujamme. Miestä se surettaa ja harmittaa. Mua ottaa kans aivoon. Ehkä olemme toisillemme väärät. Minulla mutten ed. avoliitosta 12v. tytär.

...niin piti vielä mainita, et ainoa asia joka toimii moitteettomasti on seksi. Sitä haluamme paljon molemmat ja se on ihanampaa, kuin kenenkään muun kanssa koskaan on ollut. Mutta riittääkö se?

Ei tarvitse olla yhteisiä harrastuksia. Yhteiseksi jutuksi riittää samantapaiset arvot, hyvä seksi tai lapset. pääasia, ettei vieraanu toisesta

Rakastumisen huuma menee ohi, kauneus, komeus on katoavaista, toisessa alkaa ärsyttää piirteet, joihin rakastui, elämä ei ole ruusuista. Tarvitaan tahtoa, todellista haluamista elää toisen kanssa arjessa, pitää luopua omastaan ja huomoida toista, vaikka miten ottaisi päähän.



Joku parisuhdeasiantuntija on sanonut, että mitään pilvilinnoja ei kannata rakennella, että kunhan se vain jotenkin menee. Ja sehän menee, jos haluaa! On tietysti oltava väkivallaton, alkoholiongelmista yms. vapaa suhde.



t: 13 vuotta yhdessä ja loppuelämä ollaan :-)

kestänyt 10v. (Minusta pitkä suhde kyllä tarkoittaa yli 20v), mutta jokatapauksessa. Meidän suhteen salaisuus on ja tulee varmasti olemaan: 1. Rauhallisuus (kumpikaan ei ole riitaa haastava, jankuttava tms.) 2. Tasapainoiset taustat (kummankaan vanhemmat eivät ole eronneet, joten sieltäkin tulee malli) 3. Tämä on mielestäni erittäin tärkeä asia ja tässä on meillä haastetta. Eli TYLSYYDEN SIETOKYKY. Mikään suhde ei voi olla aina ihana, rakastettava yms. Ihmisen on vaaan kestettävä myös tylsiä vaiheita elämässä ja suhteessa.