Kävin tapaamassa Alzheimeria sairastavaa isoisääni

Muistisairaudet on omaisille pelottavia ja vaikeita kohdata. Harmittavan usei hoitajaista tulee niitä mummun ja papan läheisimpiä, ihmekös tuo kun näkee lähestulkoo joka päivä. Ite teen hoivakodissa yötöitä, meitä on 2.yökköä täällä valvomassa 26:tta henkeä vuoroviikoin..on se kiva kun vanhukset tunnistavat ja rauhottuvatten pelkällä läsnäololla, juttelulla. Yöllä täällä on reitavalla aikaa kohdata asiakas, kun mitä päivällä, et ite en tykkää viljellä unilääkkeitä tai rauhottavia, kun tänäänkin tuossa illalla 20min juttutuokio leipäpalan ja maitolasin äärellä sai kotiin lähtöä vailla olevan alzheimerikon rauhoittumaan yöpuulle. Harmittavan vähän omaiset käy ja ovat sitten monestk suutuksissa, kun omaisen kunto taas laskenut ja paino vaikkapa alentunut..pääsyynä kuitenkin keskusteltaessa löytyy se, ettei hyväksytä isän/äidin muistisairautta ja muuttunutta persoonaa. Onneks kuitenkin omaisissakin on poikkeuksia, kuten sinä ap ♡

<3

<3

<3

Oma pappani piti sairauden loppuvaiheessa siitä kun hänelle kerrottiin hänen elämästään. Lapsista, työstä ja sen sellaisesta.

Itse hoitajana arvostan suuresti omaisia, jotka käyvät katsomassa muistisairaita sukulaisiaan useinkin, vaikka kipeäähän se tekee nähdä oma rakas läheinen siinä kunnossa. Toiset jättävät kokonaan käymättä ja tämä on kyllä todella surullista.

Tuliko oikeesti kolmelta sydän samaan aikaan, vai painoinko ite vahingossa kolmesti? T. Yksi sydämen laittanut

Minäkin laitoin sydämen :)

Aloin itkeä.

Tuo sairaus on kyllä niin raastava kun kaikki mitä olet elämäsi aikana tehnyt pyyhkiytyy vain pois. Todella surullista :(

Hoitsut, mulle tulee luultavasti joku alzheimer tai dementia vanhuksena. Olen suunnitellut että tapan itseni ennenkuin olen siinä pisteessä että kakkamaalaan sairaalaosaston seiniä. Kannattaako, vai riskeeraanko sittenkin elämisen lähinnä sukulaisten takia?

Tiedätkö, sä olet ihana kun jaksoit käydä tapaamassa sairasta isoisääsi. <3
Liian usein kuulee vanhusten ja niitä hoitavan henkilökunnan kertovan kuinka omaiset hylkäävät.. :(

Meillä myös isoisällä oli Alzheimer. Kuoli sairauteen/vanhuuteen loppujen lopuksi 99-vuotiaana. 
Lopussa pappa oli kuin iso lapsi. Siliteltiin toistemme poskia ja käsiä pitkän aikaa, ei tahtonut saada siitä tarpeekseen. 
Voimia sinulle, kyseinen sairaus on kamala. 

Kiitos kaikille sydämiä, sanoja ja omia kokemuksia kertoneille <3

-Ap

Voisitko käydä useammin. Vaikka kerran viikossa. Dementikko ei ehkä tunnista, kuka se on siinä, mutta alitajuisesti tajuaa, että häntä rakastava ihminen se siinä on.

Isälläni on alkava sairaus. Jo nyt halaaminen on muuttunut, vaikka muu ymmärrys on lähes normaalia. Mutta isäni oli terveenä etäinen, eikä näyttänyt tunteitaan. Toisaalta surutyö rakkaan isän kohdalla on alkanut, mutta toisaalta lohdullista, jos tietyt tunnelukotkin murenevat. Ja isä jopa hymyilee useammin nykyään.

Olet hyvä ihminen ap.

Ap, oot ihana ja voimia sulle

[quote author="Vierailija" time="19.07.2015 klo 20:59"]

hoitokodissa.

Ei ole pitkiin aikoihin tunnistanut minua. Harvoin ketään muutakaan. Mummon ehkä sillointällöin. Ei löydä enää lainkaan sanoja, mutta kuuntelee, nauraa ja hymyilee. Tarkkailee ympäristöään. Pitää mielellään kädestä.

Vierailun lopuksi halasin häntä. Hän rutisti tiukasti takaisin ja alkoi itkeä. Halattiin pitkään ja minä silitin hänen päätään. Hymyiltiin ja vilkutettiin toisillemme vielä ennen kuin lähdin ovesta. Nyt itken.

(Anteeksi turha aloitus, mutta halusin purkaa)

[/quote]

Jos jotain, niin tätä aloitusta ei  tarvitse pyydellä anteeksi!

Kyllä tässä on suunnitelmissa alkaa käydä useammin sekä hoitokodissa että Mummon luona. Kaksi kesää sitten menetin toisen isoisäni samalle taudille, ja nyt jälkeenpäin kaduttaa todella paljon etten käynyt useammin tapaamassa.

Voimia kaikille saman asian kanssa kamppaileville ja kiitos kaikista vastauksista. En ajatellut että tätä näin moni lukisikaan...

-Ap

Mummolla sama sairaus. Ei tunnista lapsistaan kuin kaksi eikä lapsenlapsia ollenkaan. Lapsenlapsenlapsien olemassaolon muistaa mutta ei kuitenkaan muista.
Ei halua enää minuakaan halata kun "vieras tulee lääppimään". Omaa äitiään etsii eikä ruoka kelpaa kun äiti ei ole tehnyt.
Mutta rakas on kuitenkin vaikka raskasta on.