Lue keskustelun säännöt.
Äitini on vainoharhainen ja negatiivinen
06.08.2015 |
Olen nyt raskausaikana miettinyt paljon oman äitini käytöstä sekä suhdettani äitiini. Tuntuu kuin äidissäni olisi kaksi puolta: toinen rakastava ja välittävä ja toinen taas negatiivinen ja ahdistava.
Vanhempani erosivat isäni alkoholismin takia kun olin pieni ja äitini kasvatti minut ja veljeni yksin. Raha oli aina tiukassa. Nyt aikuisena ymmärrän, että äitini oli jo silloin masentunut, haukkui usein minua ja veljeäni paskapäiksi ja kertoi joskus toivovansa, että emme olisi koskaan syntyneet. Äitini sääli paljon itseään. Ulkopuolisille esitettiin aina positiivista kuvaa. Kun olin noin 10-vuotias, äitini sanoi meille ensimmäisen kerran kuinka kaikille olisi parempi kun hän vaikka kävelisi junan alle. En oikein silloin ymmärtänyt mitä hän sanomisillaan tarkoitti, mutta siitä aiheutunut paha olo on jäänyt ikuisesti mieleen. Jatkossakin hän huokaillen puhui elämänsä päättämisestä ja yritin olla vain kuuntelematta. Muistan pelänneeni paljon näiden kommenttien vaikutuksesta, ikään kuin olisi viety jokin pohja ja turva pois.
15-vuotiaana olin hyvin ahdistunut ja viiltelin itseäni. Hakeuduin omatoimisesti puhumaan koulupsykologin kanssa ja kävin säännöllisesti purkamassa siellä pahaa oloani. Koulupsykologi kannusti minua kertomaan käynneistäni äidilleni ja kun lopulta keräsin rohkeuteni ja kerroin, äitini suuttui minulle ja tekeytyi tilanteessa uhriksi: "minä olen huono ihminen ja äiti ja enhän minä mitään koskaan ansaitse." Mietin jatkuvasti kotoa pois muuttamista.
Lapsuus ja nuoruus tuntuu jälkeenpäin ajateltuna sellaiselta harmaalta ja synkältä massalta, en oikein muista koko ajasta kunnolla mitään. Muutin kotoa pois 18-vuotiaana. Nyt olen kolmekymppinen ja äitini on ollut elämässäni enemmän ja vähemmän rasite vuosien varrella. Hän jäi työttömäksi viisi vuotta sitten ja silloin hän alkoi olla erityisen rasittava. Äitini soittaa joka päivä ja puhuu ainoastaan itsestään ja omista asioistaan. Puhelujen sävy on yleensä aina negatiivinen. Hän ei oikein muista asioita jotka liittyvät minun elämääni ja olen huomannut helpommaksi jättää kertomatta kuin jankata niitä uudelleen kymmenen kertaa, koska äitini ei kuuntele mitä hänelle kerron. Lisäksi äitini on hyvin vainoharhainen ja kuvittelee kaikkien aina miettivän hänestä pahaa. Hänen sisällään on valtavasti katkeruutta. Hän saattaa kääntää hyvinkin viattoman lauseen mielessään vittuiluksi. Sukulaiset eivät pidä häneen enää yhteyttä, eikä ihme, koska olen monet kerrat joutunut häpeämään äitini tylyjä sanomisia sukulaisilleni.
Välillä kun äitini on ahdistanut minut taas hermoromahduksen partaalle ja päätän mielessäni laittavani välit poikki, hän onkin yhtäkkiä sydämellisin ja ymmärtäväisin ihminen koko maailmassa, kyselee kuulumisia ja vaikuttaa kiinnostuneelta. Seuraavana päivänä kaikki onkin taas huonosti ja kaikki muka vihaa ja puhuu hänestä pahaa.
Minulla on hyvin onnellinen parisuhde ja avioliitto josta olen hyvin kiitollinen ja saan siitä voimaa elämääni. Meillä on mieheni kanssa oma talo ja työpaikat. Tuntuu, että äitini on siitäkin pelkästään kateellinen ja saa lisää syitä sääliä itseään "kun minä olen vain yksin ja työtön ja onneksi teillä on kaksi jotka pitää taloudesta huolta." Tuntuu melkein siltä kuin pitäisi pyytää anteeksi omaa onnellisuuttaan.
En oikein tiedä onko äitini marttyyri, narsisti vai muuten vaan mielenvikainen. Hänelle on turha puhua hakeutumisesta psykiatrin juttusille, hän suuttuu samantien. Haluan tarjota tulevalle lapselleni mieheni kanssa turvallisen, tasapainoisen ja rakastavan lapsuuden. Huolestuttaa vain äitini vaikutus tulevaisuudessa, tuleeko hänestä lapsellenikin samanlainen raskas energiasyöppö.
Kommentit (10)
Kaksi kertomusta kuin suoraan omasta elämästäni. Jollakin tapaa lohduttavaa kuulla nuo. Itse olen sanonut tuollaiselle äidille, etten jaksa olla tekemisissä. Energiat menee jo yhdestä puhelusta - hoitamaton masennus on mitä tarttuvin tauti. Huvittavaa on se, että äitini nimittelee millon ketäkin narsistiksi ja muutenkin ihmisiä haukkuessaan kuvailee aika tarkkaan itseään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulee mieleen täysin oma äitini, joka on nyt jo yli 70v. Kaiken kruunaa holtiton alkoholin käyttö. Tiedän, että itselle paras on pysyä kaukana kuten olen tähänkin saakka elämääni tehnyt, mutta nyt kun äiti alkaa olla jo selkeä vanhus, en tiedä miten toimia. Tunnen huonoa omaatuntoa, jos en ala kohta ns.huolehtia perään. Hän sekoilee ja puhuu satuja, on ilkeä ja syyttää kaikkia ongelmistaan (kuten aina). En haluaisi olla missään tekemisissä tai altistaa omaa perhettäni ja rauhaani, mutta onko tässä vaihtoehtoakaan.
Ei sun ole ap mikään pakko vastata puhelimeen. Ala vähentämään. Kerran viikossa on riittävästi. Teillä on läheisriippuvainen suhde, johon äitisi on sinut kasvattanut. Lue Terri Colen kirja "Too much", se selittää.
Tuttua juttua minullekin. Nyt teidän on vain oltava itsekkäitä ja unohdettava tuollaiset äidit kokonaan! Minä hoin itsekseni vuosikymmenet, että älä välitä, älä välitä. Eräänä kauniina päivänä huomasin, etten enää välittänytkään. Aloin mm. pohtia, minkälainene hänen lapsuutensa on ollut. Kun aloin ymmärtää syitä, minua helpotti.
Kuulostaapa tutulta. Googlaa piilonarsisti. Auttoi kun tajusin, mikä meidän äitiä oikeasti riivaa. Juuri nuo samat lapsena itsemurhauhkailut, lapsiin tarttuminen (enää yritys) ja täydellinen empatiakyvyttömyys. Silti aina silloin, kun on ihan kaiken paskan taas kaatanut muiden niskaan, tsemppaa hetken ja kyselee kuulumisia ja on kiva puolen puhelua. Meillä äiti vielä keksii päälle sen sata mukasairautta, joiden takia aina juoksee ensiapuun, kun tuntuu ettei saa tarpeeksi huomiota. Nenästä tuli verta!!!!
Narsisti tuetää tasan mitä nappeja painaa ja mitä sanoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On hankala tilanne teillä. On tavallista, jos silloin tällöin on huono päivä ja marmattaa asioista toisille. Josläheinen kuitenkin ei näe elämässään mitään hyvää ja saattaa jopa kadehtia oman lapsensa elämää -ollaan jo syvällä ongelmissa. Pidä huolta omasta jaksamisestasi, ei tuollainen ihminen muutu eikä osaa asettua toisen henkilön asemaan.
Voit laittaa välit poikki. Minä laitoin toisen vanhempani kanssa. Ei toisessakaan juuri kehumista ollut, mutta parhaansa ihminen tekee. Mutta kaikkea ei tarvi sietää.
Eihän sen loppullista tarvi olla. On kuitenkin nyt tärkeää että hoidat itseäsi ja vauvaasi.
Minäkin juuri pienen vauvan kanssa katkaisin välit. Piti ajatella omaa lasta, eikä olla juopon narsistin psykoterapeutti.
Älä pode syyllisyyttä. Et ole äitisi äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistisairaan oloisia äitejä teillä. Masennushan altistaa myöhemmällä iällä sitten muistisairaudelle. Ja monesti muistisairaus ei ala tyypillisellä unohtelulla tai eksymisillä, vaan persoonan muutoksella. Muistisairaasta ihmisestä tulee esimerkiksi itsekeskeisempi, epäileväinen ja syyttelevä.
Ap aloitus olisi voinut olla 90% omasta näppiksestä. Hyvin paljon samaa, kuin omalla äidilläni.
Juurikin tuollainen; Ulos päin kulissit kiiltää ja seinien sisällä oli jotain todella toista. Kylmää, julmaa, kaikkea muuta kuin turvallinen lapsuus.
Nuoruus ja kotoa pois muutto; Kyllä. Äitini soitti vuosikaudet toella usein. Puhui itsestään, vaivoistaan jne. Olin pelkkä terapeutti.
Sain kaksi lasta. Kulissien pidon opin jo kotoa; Liitto oli kaikkea muuta kuin tasaväkinen. Ex/lasten isä oli äitini mieleen kovin. Siinä vaiheessa, kun huomasin äitini käytöksen vaikuttavan lapsiini (olivat silloin 13v ja 9v) niin katkaisin välit. Minulle tehtiin selväksi, miten kamala, kiittämätön ja paska ihminen olen. Äitini julisti kertovansa totuuden minusta kaikille. Myös lapsilleni. Että jokainen oikeasti saa tietää, millainen minä olen.
Jotenkin tuota itse alkoi omien lasten kautta peilaamaan omaa lapsuuttaan, liittoaan ja ymmärsi miksi itse toimi, niinkuin toimi. Loputtomasti sovittelevana kynnysmattona, joka ei pitänyt rajojaan tai puoliaan ja koitti loputtomiin kartella konflikteja. Oli tottunut kävelemään koko lapsuuden munankuorilla ja välttelemään äidin mielipahaa, josta kärsi kaikki.
Välit äitiini menivät reilu kaksi vuotta sitten. Pitkän liiton exän kanssa päätin vuoden vaihteessa. Nämä molemmat kipeitä, mutta elämäni parhaita päätöksiä. Iso helpotus tässä on, että vaikka ex kumppanina oli minulle täysin sopimaton ja kohtuuttoman kuormittava, niin isänä hänellä sujuu.
Mun äitini on samalla skaalalla, ei ihan yhtä paha kuin sun, mutta monet jutut on tuttuja. Meillä uhkailtiin poislähtemisellä ("jonain päivänä mä vaan häivyn ja saatte tulla toimeen keskenänne"). Kaikki sonta, joka äidin sanojen mukaan oli tarkoitettu isälle, tuli todellisuudessa meidan lasten niskaan, koska isäpä ei ollut edes kotona kuuntelemassa riehumista. Marttyyriasenne, uhriksi tekeytyminen, empatiakyvyttömyys ja jatkuva valitus omasta kohtalosta, sekä myöhemmin kateus meitä lapsia kohtaan kun menimme opiskelemaan ja muutimme omaan asuntoon. Puolisoidemme jatkuva haukkuminen, jota ei lopulta pystynyt kätkemään edes suoraan päin näköä ollessa. Kun isä ja äiti sitten lopulta erosivat, äiti yritti ottaa minusta kaatopaikan pahalle ololleen ja soitti aina kun tunsi halua haastaa riitaa. Lopulta ei ollut muuta keinoa kuin lakata vastaamasta puhelimeen. Parin vuoden jälkeen alkoi käytös vähän siistiytyä, mutta ei se koskaan täysin parane. Viimeisellä vierailulla tuli taas sellaista tekstiä, että taidan pitää hajurakoa vähän aikaa. Suosittelen sinullekin, että pidät hyvin etäiset välit äitiisi, ap. Tavoittele itse asiallisuutta, vaikkei toinen siihen kykenekään, äläkä kerro mitään asioitasi äidillesi. Jos käy hyvin, välinne muuttuvat siedettävämmiksi kannaltasi, jos taas ne pahenevat, voit ilman huonoa omaatuntoa olla lainkaan pitämättä yhteyttä.