...Huomenna on uusi päivä...

En uskalla enää nukkua yöllä. Ja tässä syy:

Ensimmäisenä yönä, kun tämä kaikki karmea shitti päätti lähteä käyntiin, heräsin yhtäkkiä yöllä painajaiseen. Kello oli noin kaksitoista. Huoneessani oli pimeää, vaikka olin jättänyt valot päälle yöksi. En saanut sytytettyä valoja millään, vaikka rämppäsin katkaisinta noin minuutun. Ajattelin kyseessä olevan vain sähkökatko, joten hain taskulampun kaapista. Koko ajan tuntui kuin jokin tuijottaisi minua. Istahdin sängylle. Sydän tykytti riivatusti. Vihaan pimeää. Nousin seisomaan ja kiersin huonetta taskulampun kanssa hermostunena. Minua pelotti. Pelkäsin, että löytäisin jotain epämiellyttävää lymyämästä nurkista. Mutta kaikkein pelottavinta oli se, kun yhtäkkiä kuulin
jonkun hengittävän kovaan ääneen käytävässä. Se ei voinut olla isä, koska hänen kuorsauksensa kuului viereisestä huoneesta. Suljin oven nopeasti, ja vietin koko yön täristen peiton alla.

Tämän olisi vielä voinut pistää vilkkaan mielikuvitukseni piikkiin, mutta öiden tapahtumat alkoivat muuttua yhä oudommiksi ja pelottavammiksi.

Pieni pehmoleluni otti pian tavakseen ilmestyä vaatekaappiini. Mihin sen sitten pistinkin, se löytyi aina vaatekaapistani. Olin eräänä yönä sitten lukinnut huoneeni ovet siltä varalta, että isäni olisi ollut siirtelemässä tavaroitani kun nukuin (hän tekee sitä usein). Ja arvaa mitä... Pehmolelu oli taas kaapissa.

Eikä se todellakaan jäänyt siihen. Minua vainoavat hirviöt. Ne ovat suuria. Niillä on monia hammasrivistöjä. Pitkiä teräviä hampaita. Ne pyrkivät huoneeseeni. Yksi ilmestyy vaatekaappiini. Pienimmät istuvat sängylläni ja katsovat minua. Ja isä vain ottaa ilon irti tilanteestani. Hän säikyttelee minua koko ajan maskin kanssa.

Ahdistaa niin, etten voi muuta kuin itkeä.

Tuntuu siltä, että joka hetki olen lähempänä kuolemaa.

Tuntuu, että ensi yönä ne voivat saada minut.

Tomorrow is another day.