Ihmisen suhtautuminen elämäänsä: yritän kestää

Tuo on aika uutta ajattelua että elämä olisi kaunista ja hyvää ja jokainen oman onnensa seppä. Kyllä suomalaiseen kulttuuriin on tosi syvälle iskostunut pärjääminen, selviäminen, puurtaminen, jaksaminen, sisukkuus, sietäminen... Eli ajatus että elämä on raskasta ja kovaa, ja siitä pitää hammasta purren jotenkin selvitä.

Näkeekö ihmiset yleensä siis puolisonsa ihmisenä jota pitää yrittää sietää, eikä sellaisena josta pitää? Tai lapsensa?

Työ on joskus ihan paskaa ja sitä on vain yritettävä kestää, varsinkin näinä aikoina kun on pakko pitää kiinni siitä paikasta mihin on joskus ajautunut.
Sisulla vaan ja hammasta purren siihen asti kunnes saa asiansa korjattua.

Koska ei haluta nähdä muutoksen vaivaa; puoliso on paska, mutta pitää vain kestää, lspset on paskoja ja niitäkin pitää sietää... Mites se lasten kasvatus, pitäisikö siihen vähän panostaa, eikä sietää lasten pompottelua ja itsekkyyttä, osallistumattomuutta kotitöihin...? Ja olisiko parisuhteessa joskus peiliinkatsomisen paikka??? Millainen minä olen kumppanina, jos vastaus on, että mukava, ihana, kannustava, seksiä antava jne niin ei muuta kuin ukko ulkoruokintaan.