Miten mä pääsen tän yli?

onko kukaan kokenut vastaavaa? neuvoja kaipaan...

ettei mulla ole mitään tän fiksumpaa neuvoa, kuin että hae apua psykologilta. Sun läpikäymäy jutut on sen verran rankkoja, että ne varmasti on jättäneet ison jäljen suhun ja nyt sun uuden miehen läsnäolo laukasee jotain pelkoja? tunteita? muistoja? sussa. Juttujen vakavuuden takia en edes neuvo muuta ku hakemaan apua (terveyskeskuksissa on ilmasia psykologeja, jos et muuten pysty kustantamaan). En jäisi odottelemaan että traumat itekseen häviää.



Voimia!

Sinä jo itse tiedostat ongelmasi, mutta et pysty ottamaan siihen niin etäisyyttä että pääsisit siitä eroon. Todennäköisesti haavat on niin syvällä, että tarvitset ulkopuolista apua että pääset käsittelemää niitä kunnolla.



On toki toisinaan myös mahdollista käsitellä ne itse sen kautta, että hyväksyy tunteensa täysin, tarkkailee niitä kun ne on päällä antaen niiden tulla täydellä voimallaan ilman estoyrityksiä, ja ajan myötä näin saa niihin etäisyyttä. Mutta jos et siihen pysty vaan tilanne koko ajan sinua ahdistaa, tarvitset varmaan ulkopuolista apua.

Tiedostan ongelmani kyllä ja koitan niitä työstää. Kaikki onkin hyvin sillonkun ei ole ns.tilanne päällä. Pystyn eritteleen ja käsitteleen tunteitani, tiedän mistä ne tulee, mutta en silti pysty estämään niiden tuloa.



En haluaisi mennä psykologille, kävin muutaman kerran tuon kamalan suhteen päätyttyä ja tuntui että siittä oli vain haittaa. Jokaisen juttelukerran jälkeen tuli vaan paljon ahdistuneempi olo. Pystyn jotenkin itse ajatteleen näitä asioita sillain, ettei se tuo sitä tuskaa takasin. Jotenkin kun sanon ne ääneen, niin ne hyökkää pahemmin kimppuun.



Eli osaisko joku neuvoo jotain muuta?

AP

että se pelko häipyy ajan kanssa. Ja nimenomaan oikean ihmisen läsnä.



Itselläni oli väkivaltainen manipuloiva mies 10 vuotta sitten. Näen yhä silloin tällöin painajaisia että hän päättää muuttaa takaisin meille, mutta muuten olen löytänyt itselleni niin luotettavan ja rakastavan ihmisen lähelleni, ettei vanhat muistot enää vainoa.





Sinun täytyy olla todella varma että tämä uusi puoliso hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet ja luottaa siihen. Muutoin kannattaa viettää aikaa yksin ja kerätä voimia.



Itse vietin melko railakasta bile-elämää, mutta se ei varmaankaa ole sinun ratkaisusi jos sinulla on jo lapsi.

Kannattaa käydä vaikka diakonin juttusilla ja purkaa sitä pelkoa jollekin rauhalliselle ja objektiiviselle ihmiselle.

Tiedostan ongelmani kyllä ja koitan niitä työstää. Kaikki onkin hyvin sillonkun ei ole ns.tilanne päällä. Pystyn eritteleen ja käsitteleen tunteitani, tiedän mistä ne tulee, mutta en silti pysty estämään niiden tuloa.

En haluaisi mennä psykologille, kävin muutaman kerran tuon kamalan suhteen päätyttyä ja tuntui että siittä oli vain haittaa. Jokaisen juttelukerran jälkeen tuli vaan paljon ahdistuneempi olo. Pystyn jotenkin itse ajatteleen näitä asioita sillain, ettei se tuo sitä tuskaa takasin. Jotenkin kun sanon ne ääneen, niin ne hyökkää pahemmin kimppuun.

Eli osaisko joku neuvoo jotain muuta?

AP

Niin, ei se mitään autakaan jos vatvot niitä asioita muuta kuin silloin kun ne tunteet eivät ole päällä.

Entä jos koittaisit ihan toista lähestymistapaa? Eli tilanteessa jossa ne tulee päälle, antaisit niiden ihan vaan tulla. Antaisit niiden sanoa mitä niillä on sanottavaa, ja kieltäytyisit pakenemasta niitä. Kärsisit kerralla sen tuskan mitä ne tuo, väistämättä, pelkäämättä - kohtaisit ne tunteet kerta kaikkiaan täysillä. Huomaisit ajan kanssa, että ne tulee ja menee ja sinä olet edelleen elossa. Vähitellen ne tunteet myös vähenee sitä mukaa kun yhä vähemmän pelkäät niitä ja välität niistä.

Olen itse käyttänyt tällaista menetelmää vähän erilaisiin ongelmiin, paniikkihäiriöön, ja se on minulla toiminut. Kun olin päässyt niin pitkälle, että minulle oli oikeasti yhdentekevää tuleeko paniikkikohtauksia vai ei, koska olin henkisesti jo ne niin hyväksynyt, ei niitä enää tullutkaan koskaan.

Mielenkiintoinen lähestymistapa. Voisi vaikka toimiakin, tosin varmasti vie paljon aikaa. Jotenkin sitä vaan toivois, että vois olla oma ihana ittensä, ilman sitä menneisyyden taakkaa. Nyt kun olis mahdollisuus nauttia hyvästä suhteesta ja ihanista hetkistä, ei siihen pystykään :(

osaan eläytyä. Eli muutaman vuoden miehen kanssa, joka käytti henkistä väkivaltaa ja uhkasi fyysisellä, muttei ei koskaan lyönyt tai muuta.



Sain päivittäin kuulla, että olen tyhmä, laiska, kusipää, hullu, pimee, en osaa mitään, en tee mitään jne jne

Kaikki mitä tein, oli väärin. Ihan alkaen siitä kuinka pakkasin ostokset kaupassa kassiin, ajoin autoa, imuroin, aivan kaikki. Olen hyvän näköinen, mutta miehellä oli koko ajan tarve lytätä mua alaspäin. Hän ei kertaakaan sanonut, että näytän hyvältä, olen nätti, onpa kivat vaatteet, ei mitään. Sen sijaan sanoi joskus kun oltiin lähdössä juhliin, että näytän aivan paskalta. Tai "vittu mä hakkaan sun naaman niin paskaksi, jos et ole kotona vartin päästä".



Älkää kysykö miksi kestin ja miksi jäin, en osaa todellakaan selittää. Olen normaali, ulkoisesti vahva ihminen ja minulla on hyvä itsetunto. En olisi koskaa, en koskaan voinut kuvitella olevani vastaavassa tilanteessa, jossa mua pahimmillaan nöyryytettiin muiden ihmisten edessä.



Mies lähti kerran työreissulle ja kaverini kanssa lähdettiin baariin ja syömään. Tällä reissulla tutustuin mieheen, joka oli tosi fiiliksissä musta. Kohtelias, huomaavainen, kuunteleva. Tämä ilta avasi silmäni siihen, että ihan oikeasti on olemassa hyvää ja olin tottunut kertakaikkiaan hirveään paskaan ja alkanut pitää sitä normaalina.



Nyt todella sotaisan eron jälkeen yritän kasata elämääni ja itseäni, mutta huomaan epäileväni koko ajan, mitä uusi mieheni minulle sanoo. Kaikki kohteliaisuudet otan sillä asenteella, että matto vedetään kuitenkin kohta jalkojeni alta ja pienetkin ristiriidat tai vastoinkäymiset saa mut lannistumaan todella helposti, pyytelemään anteeksi.



Mutta ylöspäin ja eteen päin tässä mennään.