Lue keskustelun säännöt.
Onko muita, jotka vasta oman lapsen myötä tajusivat, että jokainen
05.05.2012 |
on tosiaan jo aivan alusta asti omanlaisensa, ja kuinka naurettavaa on, että heti siitä syntymästä lähtien sitä lasta puuhakkaasti muokataan kohti keskivertoa?
Tämä on varmasti monille muille ollut aina itsestään selvää. Mut mulle ei; olen pienestä kylästä, jossa kaikki on suurinpiirtein sukua toisilleen, ja omassa lapsuudessa ja nuoruudessa kaikki näyttivät hyvinkin samanlaisilta, paitsi tuon sukulaisuuden vuoksi niin myös siksi, että ainoa vaatekauppa oli Seppälä josta haettiin porukalla kaikille samanlaiset vaatteet. Paine olla samanlainen oli kova, ja mulle jäi siitä alitajuinen, hyvin kapea kuva siitä millainen on se ihmisen standardi, johon pyrkiä.
Mut omien lasten myötä olen alkanut ajatella, että eihän siinä ole mitään järkeä. Tuollainen keskivertoon pyrkiminen vie ihmiseltä niin paljon energiaa, jonka hän voisi käyttää muuhun kasvuun ja kehitykseen. Erilaisuus on oikeasti rikkaus, ja lapsen pitäisi saada olla ylpeä siitä kuka on, juuri sellaisena kuin on.
Onko muita, jotka on kokeneet tällaisen ahaa-elämyksen vasta aikuisiällä, ja lapsen myötä?
Kommentit (16)
Kauan olen joutunut sulattelemaan ajatusta ja vasta viime aikoina se ei ole enää tuottanut kipua ja pettymystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...kyllä minä olen itse lapsesta asti ymmärtänyt että ihmisissä on potentiaalia aivan valtaviin eroihin, ja ettemme edes pysty koskaan täysin ymmärtämään toisiamme. Ehkä tämä on ollut minulle niin selvää koska itse olin monella tavalla kaukana keskiverrosta (mielenkiinnon kohteiltani ja lahjakkuuden alueiltani) niin perheeni muista jäsenistä kuin toveripiirissä.
Mutta oman lapsen syntymän kautta tein toisen oivalluksen: jokainen meistä, ihan jokainen, on jossain vaiheessa ollut vauva ja pikkulapsi joka odottaa elämältä pelkkää hyvää, ja jolla ei ole myöskään mitään syytä toivoa pahaa muille.
Joka päivä haltioituneena katselen 10kk tyttäremme touhuja, on paljon vilkkaampi kuin minä tai isänsä, kunnon vintiö!
Sääli että näihin oivaltaviin ja positiivisiin viesteihin tulee aina niin vähän vastauksia...
kun itse sain lapsen, kuinka paljon toista ihmistä voi rakastaa ja kaivata, ja oma perhe ja suku tuntui sen jälkeen paljon läheisemmältä. Sen jälkeen olen katsonut kaikkia äitejä ihan uusin silmin, ja miettinyt, millaista tuskaa heille täytyy tuottaa lapsen sairastuminen ja lapsen vastoinkäymiset. Jos bussissa näen esimerkiksi ulkomaalaisen, mietin ensimmäisenä, että onko hänellä hirveä huoli perheestään, ja että täytyy tuntua kamalalta, jos oma lapsi ja oma perhe on ollut vaarassa. En mä ennen ajatellut tällaisia, siis tunnetasolla.
jo joskus ala-asteella, että minkä työn opettajat tekevätkään eräiden suhteen, jotka ovat vaan tyypiltään sellaisia, ettei esim. kielet tai käsityöt suju (yleensä muuten ihan eri tyypit oli näitä). Ja sitten aikuisena olen tajunnut vielä selkeämmin, että moni on sellainen kun oikeasti on jo ihan pienestä pitäen eikä mitään ole oikeastaan tehtävissä. Viimeistään tämä kirkastui minulle kun 35-vuotiaina pidettiin luokkakokous ala-asteen porukan kesken. Tuntui, ettei monikaan ollut muuttunut miksikään oli vaan kasvettu aikuseksi.
Mutta yhteiskunnan kannalta on paras, kun koetetaan kaikki tunkea siihen keskivertomuottiin.
Ja tämä on niitä asioita, joita ei sovi lausua missään ääneen, vaan hys hys nimettömänä tällä palstalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on kolme lasta, kaikilla sama kasvatus ja ihan äärimmäiset vastakohdat ovat keskenään kuopus ja esikoinen,keskimmäinen on siitä välistä.
lapsia ei edes mulal vielä ole.
Tiedostin asian lähinnä sillä et olen aina ollu erilainen.
Lapsena rakensin identiteetini mm. sairauskieni perustella: huulihalkiovauva, keliaakikko, kuulovammanen...
nuorena tajusin onneksi että olen paljon muutakin. välillä ajattleen että olen suvun mustalammas, koska oon aika...räväkkä ja tempperamenttinen persoona plus masennuksen myötä en esim käynyt lukiota loppuun. Suvussani jokanen on tähä mennessä lukion käynyttä porukkaa, akateeminen suku. Ja itestäni tulee duunari x)
Eli mä olen murtanut aika paljon omassa suvussa tota "normaaliusstandardia".
EI sillä, oon luonteeltanikin tosi erilainen ollu aina ku sisarukseni. Lapsena ns. helppo mut tempperamenttinen, nuorena taas mulla oli se vaikein murrosikä :D Sisarukset oli helpompii murrosiäs ja ite kuopuksena sitte pistin vanhempieni hiukset harmaantumaan...
No, ihmiset on erilaisia, se on vaan positiivista lopulta :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kasvanut maalla ja meille oli pienestä pitäen selvää, että on tarkoitus olla hyvä ja mielellään paras, ei suinkaan mikään keskiverto. Samaa mallia olen noudattanut äitinä eli muistanut kertoa lapsille joka päivä, että ei pidä tyytyä siihen, mikä riittää muille vaan pitää pyrkiä siihen, että ylittää itsensä.
Itse olen aina ollut aika suvaitsevainen ihminen tyyliin antaa kaikkien kukkien kukkia. Olen siis tajunnut, että ihmiset eivät todellakaan ole samasta muotista. Eikä tarvitse ollakaan.
Mutta ennen omia lapsia luulin, että mitä pienempi lapsi, sitä samanlaisempia ne on kaikki. Eli ennnen omaa esikoista en tajunnut kuinka ihmisistä näkee jo vauvana sen perustemperamentin. Sen että kuinka yksi vauva saa kilarit nollasta sataan jos ruokaa ei tule HETI. Kun toinen taas vähän ilmoittelee nälästä eikä saa kirkuraivaria vaikka vähän joutuu odottelemaan. Tai miten joku vierastaa ja ujoilee melko pienestä vauvasta. Joku toinen taas on selvästi sosiaaliseti rohkeampi ja avoimempi.
Ja että tämä temperamentti aika paljon säätelee kuinka ns. "helppo" on lasta kasvattaa. Jotenkin ennen lapsia luulin, että lapsen hyvä/huono käytös johtuu vain ja pelkästään kasvatustaidoista. Vaikka niin ei tosiaankaan aina ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
usein ihasteln miten lapset ovat niin ihanan yksilöitä ja ylipäätään oikeita ihmeitä. miten siitä pukkuisesta solurykelmästä tuleekin ihan omanlaisensa persoona. oma persoona näkyy jo vauvanakin.
sain esikoisen. Olen aina arvostanut reippaita ja ulospäinsuuntautuneita ihmisiä. Nynneröt on ärsyttäneet. Mies on rauhallinen, mutten laske nynnyksi. Sitten tuli tyttö, joka on viilipytty. Ujo ja rauhallinen lapsi. Lapsi, joka vasta 4-5 -vuotiaana uskalsi ekan kerran seurustella vieraan lapsen kanssa. Toki hoitokavereiden kanssa pärjäsi, mutta ongelmissa vetäytyi aina. Totteli ja oli aina kiltti. Uhmat ja kaikki meni metelöimättä. Verbaalisesti on paljon suppeampi kuin minä. Voi, että mä ihailen tyttöäni. Hän osaa kuunnella ja seurta. Ei aina tunge nokkaansa joka tilanteeseen ja on äärettömän tarkkanäköinen ikäisekseen. Vaistoaa tilanteita ja seurailee sivusta paljon. Tekee nerokkaita analyyseja ja ikäisekseen hoksaa paljon ihmisten välisistä suhteista. On sosiaalinen ja paljon kavereita, mutta ei pyri päällepäsmäriksi. On sellainen tyyppi, joka ei taatusti ärsytä ketään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
itseni viimein paremmin, kun huomasin että se tempperamentti ja luonne on jo syntymästä saakka. Olen aina ollut puhelias, vilkas ja seurallinen. Jossain vaiheessa kyseenalaistin itseni, että olenko oikeasti edes sellaine ja koitin jotenkin sopeutua suomalaiseen "jäyhään" malliin.. Nykyään hyväksyn paremmin sen että olen välillä tosi hersyvästi naurava hölösuu ja toisaalta taas aika lailla itsekseni viihtyvää tyyppiä. :)
sellainen kuin 13 kuvaili omaa lastaan. Mutta aikuinen siis.
Inhoan johtamista, mielummin olen mukana porukassa sivustaseuraajana ja teen huopmioita, mihin muilla ei ole mielenkiintoa tai halua.
Ihmisiä tarkkailemalla oppii paljon. Osaan vaistota erityisen hyvin ilmapiiriä, ihmisten tunnetiloja, ja olen mestari näkemään, kun ihminen esim. valehtelee.
Ystäväni arvostavat todella paljon kykyäni läsnäolevasti kuunnella ja lohduttaa juuri oikeilla sanoilla heitä. Kannustaa ja ymmärtää heitä. Tiedän, että olen ihana ystävä, ja siksi olen itsekin saanut oikeita aarteita elämääni ystävikseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ovat erilaisia, tiedän, joten siksi en oikein ymmärrä niitä jotka "haluavat olla erilaisia ja erottua massasta". Yleensä tällaisia kommentteja kuulee niiltä jotka poikkeavat ulkonäöllisesti valtavirrasta ja sehän on sitten vain yksinkertaisesti turhamaisuutta ja ehkäpä itserakkauttakin ja juuri turhamaisuutta saattaa sama tyyppi sitten kritisoida muissa. Outoa.
En ole kohdannut "mammapiireissä" pahansuopaisuutta tai pakottamista samaan muottiin, monesti vain siellä kohtaavat ihmiset joille tärkeintä on lapsen paras ja ne, joille oma napa ensin. Vaikeaahan se on neutraalisti vain suvaita ja ymmärtää jos kokee että joku lapsi voisi olla vaikkapa onnellisempi jos vanhempi tekisi jotain toisin. Lapset kun ovat monelle kovin arvokkaita, vieraatkin, ja monen mielestä ansaitsevat vain parasta.
Ainut paikka jossa erilaisuus mielestäni ei saisi (tai minun puolestani saisi) näkyä, on koulu. Siellä tasapäistetään liikaa. Ehkäpä aloittajakin on sisäistänyt aiemmin vain liian hyvin koulun mallin??
Vaikka ihmiset ovat kaikki omanlaisiansa, täytyy sanoa, että jotkut ovat monisyisempiä ja toiset taas hiukan tylsempiä. Jostain ihmisestä ei vain löydy oikein mitään erikoista tai mielenkiintoista, vaikka yksilöllinen onkin. Monesti ulospäin mielenkiintoisesta ja erilaisesta tyypistä ei löydykään mitään joka vastaisi ulkoista olemusta. Oikeastaan tapaamani parhaat tyypit ovat kaikki aika valtavirtaisia ulkoisesti.
Juu.
Kyllä nuoret ihmiset ja lapset ovat yleensä suvaitsevaisia.
Lapsettomana sitä ei tajunnut että kaikkien pitää olla muotissa.
Mutta mammapiirt ja tällaiset kyllä vetää sanattomaksi, se pahansuopuus ja ihmisten pakottaminen samaan muottiin.
On kuitenkin hämmentävää, kuinka monen mielestä poikkeavuus on edelleenkin yhtä kuin heikkous, ja kasvatuksen tarkoituksena on kitkeä ihmisestä kaikki erilaisuus.
Ihanaa lukea joskus tällaisia järkeviä ja sisältörikkaita viestejä tältä palstalta! Ja ihanaa kuulla, että jollekulle lapsen saaminen saattaa kirkastaa tämän tosiasian elämästä. Toivottavasti ap ei ole ainoa. :)