Mikä on sun elämässä ollut hetki kun on pelottanut eniten?

n. 16-v. teinipoika juoksi perässä ja huusi hakkaavansa meidät. Juostiin metsään karkuun ja päästiin piiloon.

istukka irtoamassa. Olin varma, että vauva kuolee ja aika varma, että menehdyn itsekin. Mies ei tiennyt tuossa vaiheessa, että on hätätilanne.



Selvisimme täpärästi hengissä.

Oli kauhea tunne kun kuvitteli pääsevänsä karkuun, mutta mies saikin minusta kiinni niin että lennähdin taaksepäin ja löin pääni niin että hetkeksi aikaa pimeni.



Ehdottomasti elämäni pelottavampia hetkiä.

kun vaimo alkoi vuotamaan verta ja tulehdusarvot nousi 3kk ennen la.

No loppu hyvin kaikki hyvin (muutama koukero tosin välissä), mutta nyt ollaan 6kk pikku sällin vanhemmat.

yhdessä 3-vuotiaan ja 9-vuotiaan siskojen kanssa pihalle ja menin hetkeksi sisään hakemaan jotain. Kun palasin, kuopusta ei näkynyt missään, siskot keinuivat eivätkä tienneet missä vauva on. Mies oli rannassa lämmittämässä saunaa.



En ole ikinä eläessäni säikähtänyt niin kauheasti. Lapsi löytyi talon toiselta puolelta, mutta ehdin jo miettiä vaikka mitä kauheaa.

Vauvaa yritettii imukupilla ulos, mutta imukuppi irtosi päästä monta kertaa. Olin varma, että vauva kuolee siihen. Synnytystäni hoitava kätilö ja mahasta painava lastenhoitaja vakuutteli koko ajan, että vauvalla on kaikki hyvin, mutten uskonut. Olo oli lohduton. Tosin vähän lohdutti se, kun alapäässä häärivät lääkärit vitsailivat toisilleen. Ajattelin, että ne ei olis vitsailleet, jos vauvan henki olis ollut vaarassa.

kerkesin ajatella, että tää elämä oli nyt tässä ennen kuin vintti pimeni

käsieni sisässä keskoskaapissa samalla, kun lapselle tehtiin limaimua ja imuletkuun alkoi tulla verta. Lapselle tuli sattumalta limaimun aikana keuhkoverenvuoto, enkä ymmärtänyt yhtään mistä se veri tulee. Luulin hoitajan vähintään puhkaisseen lapseni keuhkon. Onneksi verenvuoto oli niukka ja loppui lähes heti. Sairaala-ajoista muistuttaa arpi kylkiluiden kohdalla keuhkodreenistä, kun toinen keuhko meni kasaan, mikä ei taas liittynyt kyllä verenvuotoon.

Ainakin ne vuorokaudet, kun kukaan ei saanut yhteyttä isääni. Oli viikonlopun kadoksissa, pelättiin, että on tehnyt itsemurhan. Oli masentunut. Onneksi lopulta löytyi ja pääsi asianmukaiseen hoitoon suljetulle osastolle.



Toinen pelottava tilanne oli silloin kun kuopus oli 11kk. Oltiin sairaalassa eikä lääkärit tienneet miksi lapsen hengitys ei luonnistunut kunnolla. Lapsi oli kovassa kuumeessa sekä oli osittain kuivunutkin. Siitäkin onneksi selvittiin.

Itse leikkauksen aikaan en enää pelännyt. Silloin tiesin että on korkeimman käsissä kuinka käy.

Keskeytys sujui lääketieteellisestä näkökulmasta hyvin, mutta oli elämäni ehdottomasti karmein kokemus.

avioeroprosessi alkamassa.



elämä hajoaa.

Kysyin mieheltäni, tietääkö hän, minne vie minut, jos nyt luisun psykoosiin. Hän sanoi, ettei tiedä. Niinpä vedin itseni kaikin voimin kuilun luota pois ja pakotin todellisuuden palaamaan. Pelotti tosi paljon.

niin arkinen tilanne, että työkaveri soitti mulle kotiin varoittaakseen, että esimies on taas jostain hiilenä ja aikoo haukkua mut lyttyyn työpaikalla. Se oli haukkunut mut jo monta kertaa täysin mitättömistä syistä (olin esim. päästänyt oppilaan kesken tunnin vessaan), ja olin henkisesti täysin puhki pakoillessani kaiket päivät sitä mahdollista julkista nolaamista. Se oli ottanut mut joksikin henkilökohtaiseksi vittuilukohteekseen, ei se kenellekään muulle huutanut julkisesti kaikkien oppilaiden ja opettajien kuullen.



Edes tieto sairastamastani syövästä ei pelottanut niin paljon kuin pelko mennä töihin.

Olimme siis hakeutuneet lääkäriin, koska lapsi oli tippunut päälleen lattialle ja oksentanut tämän jälkeen.



Mielessä kävi kaikki mahdollinen pahasta aivotärähdyksestä, aivoverenvuotoon. Menin ihan lukkoon ja huusin hysteerisenä, että nyt tuo lapsi kuolee syliini. Onneksi kyseessä oli vain kuumekouristus ja hoitohenkilökunta oli valppaana. Loppu hyvin, kaikki hyvin :)

äiti soitti ja kertoi, että XX on saanut jonkinlaisen kohtauksen ja viety leikkaukseen. Aivoverenvuoto oli ja vuorokauden ajan pelättiin jääkö henkiin vai ei. Ei jäänyt.

Toinen oli kun 1-vuotias oli päässyt takaovesta pihalle. Piha rajoittuu mereen, eikä lasta näkynyt missään. Onneksi sitten löytyi parin minuutin päästä lähipusikosta. Jalat oli vetelät ja itketti koko illan sen jälkeen.

Muutama vaihtoehto oli.

Ja kyllä se oli se, kun exä roikotti mua parvekkeelta. 3 kerros. Silloin luulin, että se tiputtaa ja mun elämä oli siinä.

Kallio olisi ollut vastassa.

Lapselta hävisi sydänäänet ja minulta valui verta sitä mukaa kun uutta saatiin sisään.

Molemmilla oli lähtö hyvin pienestä kiinni, nyt kunnossa molemmat ja kaksi vuotta ihanaa perhe-elämää takana :)

kaksikin varteenotettavaa vaihtoehtoa:



se, kun mulle kerrottiin että mun äidillä on pitkälle levinnyt syöpä



tai se, kun synnytyksessä huudettiin kovaan ääneen lääkäriä paikalle ja lapsi vietiin juosten teholle ja kukaan ei vastannut kysymykseeni "mitä nyt tapahtuu"

Niissä olen mennyt tilaan, johon en ikinä minkään reaalimaailman hätätilanteiden takia ole joutunut. Itse asiassa olen ylltätävän tyyni kun tulee joku oikea hätä, toki koen "veren hyytymisen" tunteen ja ahdistusta mutta samaan aikaan tiedän että mitä on tapahtunut on tapahtunut eikä sitä auta hätäileminen enää. Tätä eivät ihmiset oleta, koska paniikkihäiriöni takia minua pidetään "hermoheikkona", mutta se hermoheikkous ilmenee vain vaikka kaupan kassajonossa kun ei ole mitään hätää, ei silloin kun muilla tekisi tiukkaa.