Lue keskustelun säännöt.
Tunnen itseni kuvottavaksi ali-ihmiseksi, se on raskasta
03.05.2012 |
Ja päivittäin mietin, olisiko parempi vaan kuolla. Se vaan olisi niin lopullinen päätös, kuitenkin pieni osa minussa jaksaa toivoa, että joku ihme tapahtuisi, joku tulisi ja katsoisi silmiin ja sanoisi, että olen ihan hyvä näin. Ja tarkoittaisi sitä.
Miten onnistun haalimaan ympärilleni näitä ihmisiä, jotka aina lopulta näkevät mussa vain ne viat, tai ainakin muuttavat kaikki ominaisuuteni vioiksi. Hokevat miten olen niin harmaa, mitätön, typerä, omituinen, miten kaikki muut ovat niin paljon parempia kuin minä. Ja miksen voi olla normaali. En voi syyttää muita tästä, ei tää voi olla vain sattumaa.
Tietenkin helpoin vastaus tähän olisi se, että kun en pidä itsestäni, niin muut vaistoavat sen ja alkavat itsekin halveksia. Tai jos en kunnioita itseäni, ei kunnioita kukaan muukaan. Mutta kun minä EN ole ovimatto, minulla ON mielipiteitä, minä EN pukeudu harmaavarpuseksi, minä EN siedä epäoikeudenmukaisuutta, minä EN piipitä.
Mutta on hyvin, HYVIN vaikea pitää itseään minkään arvoisena, kun kukaan ei ole koskaan osoittanut, että olisin. Päinvastoin. Eräskin ihminen palaa jatkuvasti elämääni kertomaan, mikä minussa on vialla. Miten en voi saada mitään, kun olen tällainen. Ja se on totta. En voi sanoa "olet väärässä", kun en usko siihen.
Mut voisi raiskata keskellä katua, ja jos raiskaaja sanoisi "olet niin ällöttävä, että sulle voi tehdä ihan mitä vaan", en pystyisi arvokkaan ihmisen tavoin sanoa vastaan, koska mulle on tehty selväksi, että enhän tosiaankaan ole saman arvoinen, kuin muut.
Mitään vastauksia tähän en odota, kun eihän tämä mitään mielenkiintoista sosiaalipornoa tai haukkumista sisällä.
Kommentit (5)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et siis ole ainoa, enkä minä.
Se ei varmaan juurikaan lohduta. EN halua että kärsit, enkä halua itsekään olla tällainen, mutta kai meillä on toivoa kun vielä täällä roikutaan?
Hei, toivottavasti luet tämän.
Tunteesi kuulostavat kyllä tutuilta. Olin muutama vuosi sitten samassa tilanteessa, ja se tunne kuristi aina kun oli opiskeluilta hetkikin aikaa miettiä itseäni. Pahimpia olivat illat, kun olisi pitänyt rentoutua ja nukkua. Tuntui koko ajan siltä, että vika on minussa ja olen yksinkertaisesti syntynyt tällaiseksi. En oikeastaan edes odottanut enää pitkään aikaan ihmisiltä mitään muuta, ja jaksoin olla olemassa vain, koska tiesin satuttavani perhettäni jos tekisin itselleni jotain.
Kaikki muuttui eräänä kevätpäivänä kolme vuotta sitten, kun huomasin ihan muilla asioilla ollessani YTHS:n aulassa ilmoituksen mielenterveyspalveluista. Aluksi koko idea tuntui ihan naurettavalta, koska ei mielenterveydessäni mitään vikaa ollut vaan minussa. En ollut koskaan ajatellut, että "minä" ja mieleni ovat itse asiassa yksi ja sama asia. Muuta minulla ei ole koskaan ollutkaan, ja ainoa ihminen kenen kanssa on pakko tulla toimeen koko elämän ajan on se, keneksi itseni tunnen. Tämän tosin tajusin vasta myöhemmin, joten kelaan vähän taaksepäin.
En tiedä miksi lopulta menin juttelemaan, koska vielä vastaanotolle astuttuani olin iha varma, että he nauravat minut ulos tai ainakin toteavat, että tämä ei ole heidän alaansa. Olin jotenkin niin maassa, että ajattelin käyväni nyt ainakin ilmoittautumassa yhteiskunnalle, että joku tietäisi, miksi katosin jos tekisin itselleni jotain. No, istuin kuitenkin siinä tuolissa ja vastatessani kysymykseen siitä, miksi olin tullut paikalle, huomasin kertovani hyvin samanlaista tarinaa jonka olit kirjoittanut tuohon viestiisi. Kyyneleet alkoivat valua aika pian, ja hetken päästä en kyennyt edes puhumaan itkultani. Olin aidosti yllättynyt, kun minut vastaanottanut henkilö tuntui ymmärtävän mistä on kyse ja olevan todella sitä mieltä, että vika ei ole minussa, vaan kyse on väliaikaisesta tilanteesta joka voidaan hoitaa kuntoon. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun joku tavallaan katkaisi tuon alamäen ja laittoi asiat perspektiiviin. Tajusin, etten olisi itse siihen edes pystynyt, koska siihen tarvitaan joku, jolla ei ole minusta ennakkokäsityksiä.
Kuulin ongelmani olevan ite asiassa varsin yleinen ja hyvin pian, tapaamisten jatkuttua vasta pari kertaa taustalta löytyi vakavasta narsistisesta luonnehäiriöstä kärsineitä läheisiä (en ollut itse tunnistanut merkkejä, koska syytin aina itseäni, en muita), hunon itsetunnon aiheuttamaa riippuvuutta ja sen mahdollistamaa vakavaa henkistä hyväksikäyttöä. Tajusin, ettei minussa itse asiassa ole muuta vikaa kuin huono tuuri ja yleisinhimillinen läheisyyden ja hyväksynnän tarve. Tästä tulisi koko päivän kirjoitusurakka jos yrittäisin sisällyttää kaiken keskustelemamme samaan viestiin, mutta sen verran voin sanoa, että itkeminen jonkun kuunnellessa helpotti ja voimattomuuden kyyneleet muuttuivat vähitellen ymmärrykseksi.
Tässä sitten se tärkein viestini sinulle: Olin lähes elämänhaluni menettänyt ennenkuin tajusin toisen ihmisen avustamana, etten ole olemassaolostani, elämästäni tai unelmistani KENELLEKÄÄN velkaa. En isälleni, en äidilleni, en sisaruksilleni enkä varsinkaan ns. ystävilleni, jotka eivät koskaan todella tukeneet minua missään asiassa. Tajusin, että tämä on ainoa elämä joka minulla on, joten periksi antaminen olisi vain asioiden tekemistä helpoksi muille. Hieman tiivistäen voisi sanoa, että kesällä 2009 neuvoin yksitellen kaikkia minua maahan painaneita ihmisiä painumaan helvettiin (rauhallisesti ja harkitusti tietenkin, etteivät luulisi kiukutteluksi), lopetin opintoni, kävin kampaajalla ja vaihdoin työpaikkaa huonommalla palkalla varustettuun mutta sellaiseen, jonka perässä sain muuttaa aivan uuteen kaupunkiin toiselle puolelle Suomea. Sain sittemmin opiskeluhalunikin takaisin kun tajusin, että kukaan ei ole myrkyttämässä minun tai läheisteni mieltä ja uudet ihmissuhteeni todella alkavat tilanteesta, jossa kukaan ei tiedä mitä tunsin paria vuotta aiemmin.
Parasta on, että näytän mielestäni kauniilta ja muutkin tuntuvat huomaavan sen. Mietin aina aiemmin, etten voi vain tuhota ihmissuhteitani ja aloittaa kaikkea alusta, mutta nyt ihmettelen lähinnä miksen tehnyt sitä jo aiemmin. Kolmen vuoden vähäisten opintopisteiden ja melko tavanomaisen työpaikan sekä lähinnä kidutusta vastaavien ihmissuhteiden perään en ole itkenyt päivääkään. Muutamat ihmiset ovat yrittäneet saada minua palaamaan entiseen, mutta en edes vaivaudu vastaamaan heille. Se olisi virhe, koska 1) he eivät sitä ansaitse, kärsikööt ja 2) en halua ottaa mitään riskiä sen suhteen, että he saisivat minut taas kerran valheillaan ja manipuloinnillaan tuntemaan itseni heidän omaisuudekseen.
Muista, että olet yhtä arvokas koska olet ihminen kuten me muutkin. Muista myös, että ihmisellä on kaksi tapaa tuntea itsensä onnistujaksi: onnistua itse tai painaa muita itseään alemmaksi. Useimmat valitettavasti tekevät jälkimmäistä, koska eivät vähälahjaisina muuhun pysty. Se ei kuitenkaan ole SINUN ongelmasi. Sinä pystyt, mutta tarvitset siihen terveen elinympäristön ja terveitä ihmissuhteita. Aloita jo tänään, mene juttelemaan näistä asioista tietäville ja ole itsellesi hyvä. Juo kuppi vähän tavalista kalliimpaa kahvia kotimatkalla, irtisano itsesi ja etsi jotain, vaikka väliaikaista duunia jostain kaukaa. Vaihda puhelinnumero ja lähetä entisestä viimeisenä viestinä kaikille jotain, että -"Kiitos viime vuosien henkisestä orjuudesta, aloitan uuden elämän ja sinä et kuulu siihen. Älä soita, kirjoita tai tule käymään koskaan".
Mut voisi raiskata keskellä katua, ja jos raiskaaja sanoisi "olet niin ällöttävä, että sulle voi tehdä ihan mitä vaan", en pystyisi arvokkaan ihmisen tavoin sanoa vastaan, koska mulle on tehty selväksi, että enhän tosiaankaan ole saman arvoinen, kuin muut.
sä oot tärkeä!
mä haluun lähettää sulle halauksen ja lämpimän ajatuksen!
minäkin olen yksinäinen ja mullekkin on tehty selväksi että en ole yhtään mitään.
eihän kuunnella moisia väitteitä,eihän?