Miksi toisille kaikki on pikkuisen hankalaa?

Elävässä elämässä yritän tarjota ratkaisuehdotuksia (mutta turhaan varmaan) ja lasken lukua heitä kuunnellessani. Valittaminen on varmaan elämäntapa.

Niin täältä AV:lta kuin tosielämästäkin. Yhteistä kaikille marisijoille on se, että jokaiseen ratkaisuehdotukseen löytyy joku vasta-argumentti, jonka takia ko. ratkaisua ei kannata edes kokeilla.

yhden ikivanhan psykologian kirjan,joka oli muuten perseestä mutta siellä oli hyvä havainto.

Tyyppi oli tehnyt valittajista sellaisen huomion, että kun valittajalle tarjoaa ratkaisua, se mieltää sen pelinä, johon pitää antaa vastapallo.



Ts. kerrot valittajalle, että lapset voi ottaa mukaan lenkille. Valittaja sanoo: niin niin,mutku (tähän joku syy). No, annat toisen vinkin. Siihen tulee taas niin, niin,mutku (ja perään uusi syy). Ja näin jatkuu niin kauan, että auttaja väsyy tai ärtyy ja jättää valittajan rauhaan.



Valittajan EI ole siis tarkoitus saada tilanteeseen konkreettisia neuvoja vaan jotain (myötätunto, kauhistelu tms. tunnereaktio), jolla pönkittää tunnetta siitä, että valittaja on valituksineen oikeassa. Tämä turhauttaa raivon partaalle sellaisen ihmisen, joka oikeasti haluaa auttaa.



Sä ap kuvasit hyvin just sellaista tilannetta tossa valittajista valittamisavauksessasi ja ymmärrän sua täysin.



Myös täällä av:lla on hupaisaa seurata näitä vastapallopelejä, niitä näkee monissa ketjuissa.

Lisätään tuohon vielä, että alkoholi on pahasta, joi sitä missään muodossa, vaipat täytyy ommella itse, täytyy tehdä hirveä ongelma siitä, jos lapsella on joskus ollut 37,2 astetta lämpöä ja niin edelleen. Todella, tuntuu, että kaikki on toisille hurjan vaikeaa.



Muistan, kun joku täällä palstalla joskus muinoin valitti, kun nykynaiselta vaaditaan niin paljon: pitäisi olla hyvä äiti, hyvä vaimo, hoikka, kaunis ja LAJITELLA JÄTTEET.



On kyllä rankkaa.

yhden ikivanhan psykologian kirjan,joka oli muuten perseestä mutta siellä oli hyvä havainto. Tyyppi oli tehnyt valittajista sellaisen huomion, että kun valittajalle tarjoaa ratkaisua, se mieltää sen pelinä, johon pitää antaa vastapallo. Ts. kerrot valittajalle, että lapset voi ottaa mukaan lenkille. Valittaja sanoo: niin niin,mutku (tähän joku syy). No, annat toisen vinkin. Siihen tulee taas niin, niin,mutku (ja perään uusi syy). Ja näin jatkuu niin kauan, että auttaja väsyy tai ärtyy ja jättää valittajan rauhaan. Valittajan EI ole siis tarkoitus saada tilanteeseen konkreettisia neuvoja vaan jotain (myötätunto, kauhistelu tms. tunnereaktio), jolla pönkittää tunnetta siitä, että valittaja on valituksineen oikeassa. Tämä turhauttaa raivon partaalle sellaisen ihmisen, joka oikeasti haluaa auttaa. Sä ap kuvasit hyvin just sellaista tilannetta tossa valittajista valittamisavauksessasi ja ymmärrän sua täysin. Myös täällä av:lla on hupaisaa seurata näitä vastapallopelejä, niitä näkee monissa ketjuissa.

ei tarve saada kokea empatiaa ole mielestäni sama asia kuin että osoittaisi olevansa oikeassa.

Kyynisen ihmisen mielestä niin voi tuntua. Tuo pompotteluteoriakin tuntuu kyynisen ihmisen mielentuotokselta.

oikeasti hankalaa toimia suunnitelmallisesti ja useimmiten vaan kaikki hommat leviää käsiin ja mutkistuu entisestään vaikka kaikkesi yrittäisit ja enemmänkin? Ja kun kyse ei ole edes siitä etteikö tietäisi miten pitäisi toimia, mutta kun se vaan on niin hemmetin hankalaa. Itse olen juuri tuollainen vaikkakaan en ongelmiani valita kuin korkeintaan miehelleni. Minä olen se joka ihmettelee ääneen miten muut ehtii ja saa aikaiseksi kaikkea kun itselleni jo pikkujutut on hankalia. Itselläni on kyllä ihan syykin noihin ongelmiin, mutta ei sitä päälle päin näe ja toisaalta tajuan vasta nyt lääkittynä miten tumpelo sitä on ennen ollut. Nykyään en edes kestä itseäni luomuna kun elämä on silloin yhtä säätämistä ja sähläämistä ja selityksiäkin löytyy yllin kyllin.



Ja tiedän ettei ap ehkä minunlaisia tarkoittanut, mutta mistä sitä tietää mitä toisen valituksen taustalla oikeasti on.

muiden (etenkin keskustelukumppanin) elämä on niin hirveän paljon helpompaa kuin tämän valittaja-marttyyrin. Pahimmillaan vielä syyllistää muita näiden elämän helppoudesta.

vauvan sivuilla, enkä ole törmännyt tällaisiin kirjoituksiin, mistä sinä annat esimerkin.

Linkittäisitkö ihan oikeasti muutaman tuollaisen aloituksen.

Aika oudolta kyllä kuulostaa :O

Tätä palstaa lukiessa en voi välttyä siltä ajatukselta, että toiset tekevät elämästään ja arjestaan käsittämättömän hankalaa ja valittavat sitten marttyyreinä, kun mies ei tee mitään ja arki on rankkaa ja ei ole tukiverkkoja ja pälä, pälä, vaikka arkea ei kuormittaisi mikään erityinen. Siis puhun nyt ihan tavallisista kahden vanhemman perheistä.

Kotitöitä saadaan kasattua järjetön määrä, kun koko perheen lakanat ja pyyhkeet ja kaikki on pakko vaihtaa viikoittain ja mankeloida ja silittää alushousutkin jne. Paraneeko unen tai elämänlaatu siitä todella?

Arkiruoan tekeminen tuntuu olevan osalle aivan ylitsepääsemättömän hankalaa, ei voida ennakoida ja tehdä edellisenä iltana osittain valmiiksi, käyttää puolivalmisteita, tehdä isoja satseja, pakastaa, syödä paria päivää samaa ruokaa jne. Tai ihan mitä vain.

Siivoaminen on jatkuva valituksen aihe työssäkäyville perheille. Jos tuntuu kuormittavan, miksei käytetä siivouspalveluja tai lasketa standardeja? Kotitalousvähennyksen kanssa ei kallista, tinkiä voi usein jostain muusta. Prioriteettikysymyksiä. Turha vetää vatsahaavaa kodin siivouksesta.

Valitetaan, ettei ehditä urheilla missään välissä, mutta ei oteta mitään ideoita vastaan siitä, että lapsi voisi vaikka pyöräillä siinä rinnalla tai lenkillä voisi käydä aamulla / illalla lasten nukkuessa (tämä siis toki kahden vanhemman perheissä). Mikään ei käy.

Ja siis noin yleisesti ottaen mitään ei oikein osata ennakoida: juhlavaatteet pestään ja silitetään viimeisellä minuutilla ja pinna kiristyy, lahjat hankitaan edellisenä iltana, kauppaan mennään pahimpaan ruuhka-aikaan jne. Kaikenlainen suunnittelu puuttuu.

Lapsia ei ikinä eikä missään tilanteessa saa viedä hoitoon tai nauttia elämästä, parisuhteesta tai vielä kamalampaa, työstään. Valitetaan miehestä, joka ei tee osaansa. Asiat nähdään aina kielteiseltä kannalta. Mikään ei ole koskaan hyvin.

Mulla on yksi tätä kuvausta vastaava kollega, joka saa ihan pienestäkin arkipäivän asiasta (kaupassakäynti) ihan megakokoisen ongelman ja huokailee raskaasti. En kestä, en kestä saamattomia ja valittavia ihmisiä, jos niille asioille joille on selkeitä ratkaisuja, ei tehdä mitään! Amen.

P.S. Meillä eletään mielestäni hyvää ja kiireetöntä arkea (lapset 3- ja 5,5-vuotiaat), vaikka molemmat olemme melko vaativissa töissä ja harrastamme juoksua (mm. maratoneja). Olemme tehneet ratkaisuja helpomman arjen eteen, helpotta kummasti, kun ei elämä ole kaaosta. En oikein tunnista itseäni pahimmista ruuhkavuosikuvauksista, vaikka kai sellaisia parhaillaan elän. Ei tästä ehkä saa mitään tolkkua, mutta siis pointtina, että suosittelen lopettamaan suorittamisen, turhasta valittamisen ja keskittymään ratkaisemaan niitä valituksen kohteita. Moniin asioihin voi itse vaikuttaa.

Mutta siis tunnistatteko ko. ihmistyypin?

- ei se perunamuussin teko oikeasti ole ylitsepääsemätöntä- mutta on kiva jakaa asioita eli arkipäivän iloja ja suruja täällä



t. av-mamma vuodesta 2005



ps ei tämä ole niiiiiin vakavaa

Itse opin olemaan valittamatta, kun kollega kerran huomautti, että itse olen elämäni valinnut.



Nykyään on jo niin kiire, ettei aikaa jää valittamiselle ;).

miten on niin kiire, eikä ehdi/jaksa tehdä ihan normeja arkiaskareita. Tilastojen mukaan suomalaiset katsoo tv:tä yli 3 tuntia päivässä. Siihen on aikaa.

yhden ikivanhan psykologian kirjan,joka oli muuten perseestä mutta siellä oli hyvä havainto. Tyyppi oli tehnyt valittajista sellaisen huomion, että kun valittajalle tarjoaa ratkaisua, se mieltää sen pelinä, johon pitää antaa vastapallo. Ts. kerrot valittajalle, että lapset voi ottaa mukaan lenkille. Valittaja sanoo: niin niin,mutku (tähän joku syy). No, annat toisen vinkin. Siihen tulee taas niin, niin,mutku (ja perään uusi syy). Ja näin jatkuu niin kauan, että auttaja väsyy tai ärtyy ja jättää valittajan rauhaan. Valittajan EI ole siis tarkoitus saada tilanteeseen konkreettisia neuvoja vaan jotain (myötätunto, kauhistelu tms. tunnereaktio), jolla pönkittää tunnetta siitä, että valittaja on valituksineen oikeassa. Tämä turhauttaa raivon partaalle sellaisen ihmisen, joka oikeasti haluaa auttaa. Sä ap kuvasit hyvin just sellaista tilannetta tossa valittajista valittamisavauksessasi ja ymmärrän sua täysin. Myös täällä av:lla on hupaisaa seurata näitä vastapallopelejä, niitä näkee monissa ketjuissa.

ei tarve saada kokea empatiaa ole mielestäni sama asia kuin että osoittaisi olevansa oikeassa.

Kyynisen ihmisen mielestä niin voi tuntua. Tuo pompotteluteoriakin tuntuu kyynisen ihmisen mielentuotokselta.

, luonnollisesti, ja hyvä että sitä annetaan. Ymmärtäisit ehkä pointtin paremmin, jos sanoisin, että ei aina tarvitse vastata auttamisehdotuksiin että "niin niin, mutku". Joskus voi vastata "vau, kiitti vinkistä", vaikka ei olisi minkäännäköistä tarkoitustakaan noudattaa sitä. Auttaja tarkoittaa hyvä, ja siitä hyvän tarkoittamisesta saisi joskus kiittääkin eikä aina vain vetäistä sitä mutku-vastapalloa.

Olen joskus seurannut erilaisia ihmistyyppejä.

Otetaan esimerkiksi tilanne. Äiti huokaa, että kuinka häntä väsyttää.

-2 vastaa, että ymmärrän, niin minuakin, mutta kyllä tämä tästä helpottaa.

-2 vastaa, että pane aiemmin nukkumaan, niin minä teen. Minua ei koskaan väsytä.



Jokainen saa päättää itse, kummasta oli väsyneelle äidille enemmän apua.

yhden ikivanhan psykologian kirjan,joka oli muuten perseestä mutta siellä oli hyvä havainto. Tyyppi oli tehnyt valittajista sellaisen huomion, että kun valittajalle tarjoaa ratkaisua, se mieltää sen pelinä, johon pitää antaa vastapallo. Ts. kerrot valittajalle, että lapset voi ottaa mukaan lenkille. Valittaja sanoo: niin niin,mutku (tähän joku syy). No, annat toisen vinkin. Siihen tulee taas niin, niin,mutku (ja perään uusi syy). Ja näin jatkuu niin kauan, että auttaja väsyy tai ärtyy ja jättää valittajan rauhaan. Valittajan EI ole siis tarkoitus saada tilanteeseen konkreettisia neuvoja vaan jotain (myötätunto, kauhistelu tms. tunnereaktio), jolla pönkittää tunnetta siitä, että valittaja on valituksineen oikeassa. Tämä turhauttaa raivon partaalle sellaisen ihmisen, joka oikeasti haluaa auttaa. Sä ap kuvasit hyvin just sellaista tilannetta tossa valittajista valittamisavauksessasi ja ymmärrän sua täysin. Myös täällä av:lla on hupaisaa seurata näitä vastapallopelejä, niitä näkee monissa ketjuissa.

ei tarve saada kokea empatiaa ole mielestäni sama asia kuin että osoittaisi olevansa oikeassa. Kyynisen ihmisen mielestä niin voi tuntua. Tuo pompotteluteoriakin tuntuu kyynisen ihmisen mielentuotokselta.

, luonnollisesti, ja hyvä että sitä annetaan. Ymmärtäisit ehkä pointtin paremmin, jos sanoisin, että ei aina tarvitse vastata auttamisehdotuksiin että "niin niin, mutku". Joskus voi vastata "vau, kiitti vinkistä", vaikka ei olisi minkäännäköistä tarkoitustakaan noudattaa sitä. Auttaja tarkoittaa hyvä, ja siitä hyvän tarkoittamisesta saisi joskus kiittääkin eikä aina vain vetäistä sitä mutku-vastapalloa.

jonka todellinen motiivi on asettua auttajansa yläpuolelle ja saada kiitosta "autettavalta" kun hän on keksinyt niin nerokkaan ratkaisun ongelmaan. Harva ihminen oikeasti on niin tyhmä, ettei itse keksisi ratkaisuja ongelmiinsa. Moni oikeasti kaipaa vain rinnallakulkijaa ja sitä, jolle voi huokaista kun elämä tuntuu kurjalta. Ei siinä mitään viisastelijoita ja neuvojia tarvita. Fiksu "auttaja" kyllä ymmärtää yskän ilman että pitää montaa mutku-vastaväitettä sanoa.

perään tulee nopeasti kymmenen "niin minunkin" -vastausta. Ei täällä pelkästään valiteta. Mielestäni ap on yksinkertaisesti väärässä ja näkee asian yksipuolisesti ja yleistäen - kaivaten ehkä mahdollisuutta tuntea ylemmyyttä.

Äiti sanoo, että kyllä minä panin nukkumaan ajoissa, mutta kun lapsi heräili yöllä.

-2 vastaa, että: niin tuttua, olen itsekin ollut samalla tavalla väsynyt. Oi kun voisin auttaa sinua jotenkin.

-2 vastaa. Minua ei väsytä koskaan, miksi et opeta lastasi nukkumaan koko yötä.

Olen joskus seurannut erilaisia ihmistyyppejä.

Otetaan esimerkiksi tilanne. Äiti huokaa, että kuinka häntä väsyttää.

-2 vastaa, että ymmärrän, niin minuakin, mutta kyllä tämä tästä helpottaa.

-2 vastaa, että pane aiemmin nukkumaan, niin minä teen. Minua ei koskaan väsytä.

Jokainen saa päättää itse, kummasta oli väsyneelle äidille enemmän apua.

yhden ikivanhan psykologian kirjan,joka oli muuten perseestä mutta siellä oli hyvä havainto. Tyyppi oli tehnyt valittajista sellaisen huomion, että kun valittajalle tarjoaa ratkaisua, se mieltää sen pelinä, johon pitää antaa vastapallo. Ts. kerrot valittajalle, että lapset voi ottaa mukaan lenkille. Valittaja sanoo: niin niin,mutku (tähän joku syy). No, annat toisen vinkin. Siihen tulee taas niin, niin,mutku (ja perään uusi syy). Ja näin jatkuu niin kauan, että auttaja väsyy tai ärtyy ja jättää valittajan rauhaan. Valittajan EI ole siis tarkoitus saada tilanteeseen konkreettisia neuvoja vaan jotain (myötätunto, kauhistelu tms. tunnereaktio), jolla pönkittää tunnetta siitä, että valittaja on valituksineen oikeassa. Tämä turhauttaa raivon partaalle sellaisen ihmisen, joka oikeasti haluaa auttaa. Sä ap kuvasit hyvin just sellaista tilannetta tossa valittajista valittamisavauksessasi ja ymmärrän sua täysin. Myös täällä av:lla on hupaisaa seurata näitä vastapallopelejä, niitä näkee monissa ketjuissa.

ei tarve saada kokea empatiaa ole mielestäni sama asia kuin että osoittaisi olevansa oikeassa. Kyynisen ihmisen mielestä niin voi tuntua. Tuo pompotteluteoriakin tuntuu kyynisen ihmisen mielentuotokselta.

, luonnollisesti, ja hyvä että sitä annetaan. Ymmärtäisit ehkä pointtin paremmin, jos sanoisin, että ei aina tarvitse vastata auttamisehdotuksiin että "niin niin, mutku". Joskus voi vastata "vau, kiitti vinkistä", vaikka ei olisi minkäännäköistä tarkoitustakaan noudattaa sitä. Auttaja tarkoittaa hyvä, ja siitä hyvän tarkoittamisesta saisi joskus kiittääkin eikä aina vain vetäistä sitä mutku-vastapalloa.

jonka todellinen motiivi on asettua auttajansa yläpuolelle ja saada kiitosta "autettavalta" kun hän on keksinyt niin nerokkaan ratkaisun ongelmaan. Harva ihminen oikeasti on niin tyhmä, ettei itse keksisi ratkaisuja ongelmiinsa. Moni oikeasti kaipaa vain rinnallakulkijaa ja sitä, jolle voi huokaista kun elämä tuntuu kurjalta. Ei siinä mitään viisastelijoita ja neuvojia tarvita. Fiksu "auttaja" kyllä ymmärtää yskän ilman että pitää montaa mutku-vastaväitettä sanoa.

Joo, siis nimenomaan tämä on vastapallon antajaan mielenmeisema. Muistaakseni siinä kirjassa oli just jotain passiivis-aggressiivisuudesta. Mutta siis haloo, sen sijaan, että pelaat sitä vastapallopeliä, sano, että vau, kiitos vinkistä. Sitten se superneuvoja, oli sen tarkoitusperä mikä hyvänsä, ei voi sanoa mitään, se katkaisee kierteen. Mutta tietty sun ei kannata ehkä sitä katkaista, koska sulle nautinto saattaa todella tulla siitä, että saat pelata mutkua.

kiipesin persus edelä puuhun. Myönnän valittaneen ja kaivanneeni muiden ihmisten tukea. Sain auliisti viisaita neuvoja jopa ammattiauttajilta, mutta harva halusi aidosti tukea minua valitsemallani tiellä.

Nyt kun olen siellä puussa, olen ihan älyttömän tyytyväinen, että kiipesin puuhun juuri niinkuin kiipesin. Jos olisin valinnut sen toisen tavan, tuskin olisin enää täällä latvassa ;)

yhden ikivanhan psykologian kirjan,joka oli muuten perseestä mutta siellä oli hyvä havainto. Tyyppi oli tehnyt valittajista sellaisen huomion, että kun valittajalle tarjoaa ratkaisua, se mieltää sen pelinä, johon pitää antaa vastapallo. Ts. kerrot valittajalle, että lapset voi ottaa mukaan lenkille. Valittaja sanoo: niin niin,mutku (tähän joku syy). No, annat toisen vinkin. Siihen tulee taas niin, niin,mutku (ja perään uusi syy). Ja näin jatkuu niin kauan, että auttaja väsyy tai ärtyy ja jättää valittajan rauhaan. Valittajan EI ole siis tarkoitus saada tilanteeseen konkreettisia neuvoja vaan jotain (myötätunto, kauhistelu tms. tunnereaktio), jolla pönkittää tunnetta siitä, että valittaja on valituksineen oikeassa. Tämä turhauttaa raivon partaalle sellaisen ihmisen, joka oikeasti haluaa auttaa. Sä ap kuvasit hyvin just sellaista tilannetta tossa valittajista valittamisavauksessasi ja ymmärrän sua täysin. Myös täällä av:lla on hupaisaa seurata näitä vastapallopelejä, niitä näkee monissa ketjuissa.

ei tarve saada kokea empatiaa ole mielestäni sama asia kuin että osoittaisi olevansa oikeassa. Kyynisen ihmisen mielestä niin voi tuntua. Tuo pompotteluteoriakin tuntuu kyynisen ihmisen mielentuotokselta.

, luonnollisesti, ja hyvä että sitä annetaan. Ymmärtäisit ehkä pointtin paremmin, jos sanoisin, että ei aina tarvitse vastata auttamisehdotuksiin että "niin niin, mutku". Joskus voi vastata "vau, kiitti vinkistä", vaikka ei olisi minkäännäköistä tarkoitustakaan noudattaa sitä. Auttaja tarkoittaa hyvä, ja siitä hyvän tarkoittamisesta saisi joskus kiittääkin eikä aina vain vetäistä sitä mutku-vastapalloa.

jonka todellinen motiivi on asettua auttajansa yläpuolelle ja saada kiitosta "autettavalta" kun hän on keksinyt niin nerokkaan ratkaisun ongelmaan. Harva ihminen oikeasti on niin tyhmä, ettei itse keksisi ratkaisuja ongelmiinsa. Moni oikeasti kaipaa vain rinnallakulkijaa ja sitä, jolle voi huokaista kun elämä tuntuu kurjalta. Ei siinä mitään viisastelijoita ja neuvojia tarvita. Fiksu "auttaja" kyllä ymmärtää yskän ilman että pitää montaa mutku-vastaväitettä sanoa.

Joo, siis nimenomaan tämä on vastapallon antajaan mielenmeisema. Muistaakseni siinä kirjassa oli just jotain passiivis-aggressiivisuudesta. Mutta siis haloo, sen sijaan, että pelaat sitä vastapallopeliä, sano, että vau, kiitos vinkistä. Sitten se superneuvoja, oli sen tarkoitusperä mikä hyvänsä, ei voi sanoa mitään, se katkaisee kierteen. Mutta tietty sun ei kannata ehkä sitä katkaista, koska sulle nautinto saattaa todella tulla siitä, että saat pelata mutkua.

ja jättää tämä leikki kesken, jotta sinulle tulee hyvä mieli ;)?

Helppo voittohan se olisi sinulle. Kunnon väittely pitää vireänä :)

Kummallakin oli lapset pieniä ja minä olin voimieni tunnossa. Voimaa riitti ja puuhastelin pikku kätösin ja olin hyvä äiti.

Kaverini soitteli välillä ja valitti, että ei viihdy uudessa asuinpaikassa ja miehen kanssa on ongelmaa ja väsyttää jne..

Minä aina napautin, että tee sitä ja tee tätä ja näin minä en hommat hoidan. Pane lapset rattaisiin ja mene kävelylle ja tutustu ihmisiin jne.

Paasasin miehelle, että onpa sillä nyt hankalaa ja vaikeaa. Kunhan marisee.

Puhelut loppuivat ja jälkeen päin kuulin, että ystäväni oli kärsinyt synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Hän olisi kaivannut tukea ja ystävää, koska oli muuttanut miehen perässä uudelle paikkakunnalle ja hänellä ei ollut siellä tuttuja.

Yritin saada välejä kuntoon, mutta se ei enää onnistu. En ollut myötäelämässä ystäväni kanssa kun hän olisi apua kaivannut. Ylemmyydentuntoisesti napsauttelin vain hänelle neuvoja ja en kuunnellut, mikä oikeasti oli hätänä.

kiipesin persus edelä puuhun. Myönnän valittaneen ja kaivanneeni muiden ihmisten tukea. Sain auliisti viisaita neuvoja jopa ammattiauttajilta, mutta harva halusi aidosti tukea minua valitsemallani tiellä.

Nyt kun olen siellä puussa, olen ihan älyttömän tyytyväinen, että kiipesin puuhun juuri niinkuin kiipesin. Jos olisin valinnut sen toisen tavan, tuskin olisin enää täällä latvassa ;)