Kaksi vuotta

sitten otin ja lähdin mieheni luota, takana yhteistä taivalta 13 vuotta.



Ero oli raskaampi kuin uskoinkaan, tämä alkoi näkymään minussa.. lihoin ja masennuin. Illat itkin ja surin kohtaloani. Töissä esimies hiillosti niskaani ja tukemisen sijaan, hän aloitti täyspäiväisesti kiusaamaan minua. En kiellä, ettenkö eron aikaan ollut poissa tolaltaan ja muissa maailmoissa, mutta oikeuttiko se esimiehen ajamaan minut vielä enemmän ahdistuneempaan tilaan?



Anyway, tilanne ajautui niin pitkälle että työterveyshullosta minut ohjattiin mielenterveystoimiston asiakkaaksi. Tuolla minulle määrättiin massiivinen masennuslääkitys, kohta minut oli lääkitty niin hyvin, etten muista vuodesta 2011 yhtään mitään. Tein asioita joita häpeän loppuikäni, lihoin muodottomaksi porsaaksi. Elämänhallintaa ei enää ollut. Käynnit psykiatrin luona olivat vain lisää lääkettä, lisää lääkettä, ei keskustelua. Koskaan ei psykiatri kysynyt "mitä sinulle kuuluu" tai "miten voit" istuin vain hänen huoneessaan katselen häntä, kun hän kirjoitti työterveyshuoltoon todistuslappua käynnistäni ja sen jälkeen hän kysyi aina onko lääkkeitä kotona vielä riittävästi? Ei edes kuunnellut vastaustani vaan aloitti laskemaan edellisen käynnin perusteella paljonko mitäkin lääkettä on mennyt.



Tämän vuoden tammikuussa havahduin eräänä iltapäivänä, kun tajusin etten ollut nähnyt lapsiani viikkoon. He olivat olleet isänsä luona viikon yhtä mittaan.. tuosta hetkestä päätin ensimmäisenä jättää kaikki mielialalääkkeeni ottamatta ja se olikin paras ratkaisu moneen vuoteen.



Muutaman vkon kärvistelin vierotusoireiden parissa, mutta sen jälkeen heräsin siis todellakin heräsin horroksesta. Katsoin itseäni pelistä ja häpesin sekä itkin menetettyjä mahdollisuuksiani ja tekojani.



Tuo tammikuinen iltapäivä ei unohdu koskaan, koska siitä alkoi hiljainen eheytyminen. En enää mennyt psykiatrin luokse, otin lopputilin työpaikastani ja pyysin ex-mieheltäni anteeksi.



Nyt "asun" ex:n nurkissa, näen lapsiani päivittäin, painoni on pudonnut 25kg ja parhaillaan etsin uutta työtä.



Jokainen päivä jonka olen saanut olla ilman lääkitystä on tuntunut voitolle, olen saanut uuden elämän. Koskaan en tee vanhoja virheitä ja mikä tärkeintä nyt tiedän mitä on olla pohjalla. Sieltä ei voi kuin nousta ylöspäin. Tuon kaiken paskan jälkeen sitä arvostaa elämää, lapsiaan, ex-miestään, työtä jne.



Kaikesta viisastuneena opin, ettei omista asioistaan kannata puhua etenkään työyhteisössä. Sillä jokainen on joskus haavoittuvainen ja tekee virheitä.



Tiedän maksavani vuosia oppirahoja hölmöilyistäni, mutta tärkeintä on itse tietää mikä meni väärin ja ottaa opiksi.



Minulla kävi tuuri, onneksi ex päästi minut nurkkiinsa asumaan ja kuntoutumaan rauhassa; sillä ilman hänen tukeaan ja ymmärtämistään en olisi tässä. Meistä ei paria tule koskaan, mutta meistä tuli parhaat ystävykset. Hänelle voin kertoa huoleni ja murheeni. Miten voin häntä ikinä kiittää siitä, että hän pelasti minut takaisin tähän maailmaan??