Miksi kuvitellaan, että pienet asiat ei harmita, jos on isojakin murheita

Mun vauva kuoli tuossa toissa vuonna ja sen jälkeen on ollut paljon kommentteja, miten olen varmasti kasvanut ihmisenä enkä enää varmaankaan jaksa pikkuasioista ärsyyntyä. Ihan niin kuin olisi muka pitänyt muuttua joksikin yli-ihmiseksi. Olen aivan tavallinen ihminen edelleen ja minua saa ärsyttää, ja ärsyttääkin, aivan tavalliset pikku asiat.

Kun meidän esikoinen kuoli, niin mua ei todellakaan pikkuasiat häirinneet tai ärsyttäneet. Nyt kun kuolemasta on aikaa 13 vuotta, niin olen jo ärsytysteni kanssa melko normaali.



Vuosia kuitenkin meni, että katselin ihmeissäni ihmisiä, jotka kiukuttelivat jostain aivan tyhjänpäiväisestä - tyyliin lomamatkan peruuntumisesta lakon takia (rahat sai takaisin), huonosta palvelusta kaupassa/ravintolassa, lapsen hitaasta kuivaksiopettelusta, kengänkoron katkeamisesta tai koiranruuan hinnasta.



En edelleenkään stressaa pikkujutuista tai suunnittele tulevaisuutta tarkkaan, koska mitä tahansa voi sattua kenelle tahansa meistä ihan milloin vaan.



En todellakaan koe olevani yli-ihminen vaikka omassa elämässäni on vain muutama niin tärkeä asia, enkä kykene skitsoamaan jostain omasta mielestäni aivan tyhjänpäiväisestä :)

Mulla on ihan oikeitakin murheita (lapsen sairaus), mutta silti pienet asiat ärsyttää, oikeastaan jopa enemmän kuin tavallisesti. Murheiden mitta on tullut jo täyteen, en jaksa enää yhtäään siihen päälle jotain lasten tai miehen sotkuja, vaan saan raivarin jos mua kiusatataan jollain pikkuaisoilla vielä lisää.

että läheisen kuolema järkyttää monia siten, että eivät huomaa mitään ulkopuolella olevia asioita, vaan elää sumussa näkemättä mitään ja reagoimatta mihinkään.

Ongelmia on kuitenkin toisenlaisiakin. Esim. vakava sairastuminen. Itse olen välillä sairauteni vuoksi kovin heikossa kunnossa, ja silloin koirankakka kengänpohjassa on suuriinpiirtein maailmanloppu. Sen puhdistaminen on vie kaikki voimat, eikä välttämättä onnistu silloinkaan. Silloin kyllä harmittaa raskaasti.

Parempana päivänä se olisi vain koirankakka kengänpohjassa, ja helposti hoidettavissa oleva asia.

Monenlaista olen elämässäni ehtinyt kokea, ja ainakin minulla ne kaikista kuormittavimmat elämäntilanteet (eli ne ajat jolloin on isoja vaikeuksia) ovat semmoisia, että pienet vastoinkäymiset tuntuvat suurilta. Sekin voi saada pois tolaltaan ettei löydä oikean värisiä pikkuhousuja, vaikka normaalisti sellainen ei haittaisi ollenkaan.