G: Kumpaa sairastaisit mielummin; ahmimishäiriötä vai anoreksiaa?

ja edelleen noista vaihtoehdoista valitsisin sen.

Olen siitä kärsinytkin nuorempana. Kuolleisuus anoreksiaan on käsittääkseni paljon suurempi ja anoreksia usein hallitsee sairastajan elämää paljon vahvemmin. Oma BED:ini ei minua muuten niin paljo haitannut paitsi että lihoin koska ahmin mutta en oksentanut, ja tietysti välillä tuli itsesyytöksiä ja inhoa siitä että olen tahdonvoimaton ällö läski joka en pysty lopettamaan ahmimiskohtauksia.

Anoreksia on tappava sairaus. Kuolleisuus siihen on tosi kova ja paraneminen epätodennäköistä.

niin hedonistina olen BED:in kannalla.

jossain muodossa se mulla jo on, nuorempana oli anoreksia, ja tämä on paljon paljon parempi vaihtoehto.



Täysin normaalipainoisellakin muuten voi olla ahmimishäiriö, se, että se on, ei tarkoita, että automaattisesti lihoisi ihan muodottomaksi.

anoreksian, tulee halvemmaks...

Kumpaakin. Lievästä bulimiasta se alkoi ja kääntyi anoreksian puolelle. Onneksi tajusin tarpeeksi ajoissa, mitä olen tekemässä itsellni ja sain voimaa parantua.

Tosin, en olisi sairastunut, jollei minua olisi koulukiusattu niin paljon, mitä tehtiin.

Ja kun ei ole pakko valita.

Sairastan bediä ja inhoan itseäni sen vuoksi. Kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät olemaan syömättä.



Mutta typerä kysymys, kukaan ei halua syömishäiriötä. Antaisin mitä vaan, että saisin normaalin suhtautumisen ruokaan.

Ihan sama kuin kysyisi, kumpaa mielummin sairastaisit , diabetestä tai verenpainetautia ?

Mikä tämän pointti on ?

Ei ihminen voi valita sairauksiaan .

johon kuului sekä anorektisia, että ahminnallisia jaksoja. Muistan vihanneeni itseäni niiden ahmintojen aikana, kun taas anoreksian aikaan kykenin myös tyytyväisyyden tunteisiin. Jos noista on pakko valita, niin anoreksia. Siitä on hankala toipua, mutta niin on tottaviekööön myös bedistä, joka voi kestää loppuelämän.

lievinä. En haluaisi kumpaakaan.

sairastan BED:iä ja nykyään lihavuus on synneistä hirvein. En kestä enää ihmisten tuomitsevia katseita.



En ole poistunut kotoani taaskaan moneen päivään. Tikkuna voisin ainakin kulkea ulkona sen mitä jaksaisin. Anoreksiaan saa myös helpommin apua.

Omakohtaista kokemusta on molemmista. Ahmimishäiriö on jollain asteella vaivannut yli vuosikymmenen, mutta nyt olen saanut sen jonkinlaiseen hallintaan. Ahmin edelleen salaa, mutta määrät ovat olleet pienempiä ja kerrat harventuneet. Bmi on nyt noin 22,5, korkeimmillaan ollut 30.



Syöminen kääntyi kertaalleen anoreksian puolelle, päätin laihduttaa ja se oli kaikki tai ei mitään. Onneksi vaihe loppui aika nopeaan, silti jälkikäteen huomaa kuinka esim. nenäverenvuodot olivat tuolloin lähes päivittäisiä.



Eräs ystäväni oli anoreksian vuoksi osastohoidossa, hänellä se todella vähän syömisen vaihe kesti noin vuoden ja siinä ajassa sai peruuttamatonta vahinkoa aikaan terveydelleen. Ystävystyimme varsinaisesti vasta hänen sairaalajaksonsa jälkeen, koska anoreksian ollessa valloillaan ei häneen saanut minkäänlaista yhteyttä. Hän kulki ympäriinsä ja suoritti asioita kuin zombi. Se, että hänet saatiin hoitoon vaati monen ihmisen ponnisteluja, täysi-ikäinen kun on aika vaikea pakottaa hoitoon. Helpotus oli suuri kun hän pääsi osastolle ja toipuminen oli nopeaa, jotenkin hän siinä ympäristössä tajusi olevansa monelle todella tärkeä ja halusi parantua. Ennen sairaalan päätymistä sanoi: en mä ole sairas, mä olen hoikka. Vaikka oli niin huonossa kunnossa, ettei edes muista juuri mitään noista ajoista, jopa yksi viikonlopun mittainen mökkireissu ilman alkoholia puuttuu kokonaan hänen muistikuvistaan. Valokuvia näytettiin hänelle kun ei muistanut mökillä edes olleensa.