Jos kuolinvuoteellasi katsot elämääsi taaksepäin

Vähän kuten edellisellä, mulla vastaus on yksi rakkauden aika elämän varrelta.



ap

Elämää on vielä jäljellä.

Olen ollut eniten minä jo vuosia, joka päivä ja joka hetki.

Tästä on jo sen verran aikaa, että niiden arvon oikeasti tajuaa. Kaikki maailman aika oli käytössäni, sain tehdä mitä halusin, näin lasteni kasvavan ja oli tarpeellinen, hyödyllinen ja rakastettu.



Tiedän, että kuolinvuoteella tai syöpäsairaalassa olen onnellinen siitä, että jätin työni sivuun ja tein sitä, mikä on arvokkainta.



En usko, että muistelen mahtavia kansainvälisiä verkostojani, aamuöisiä lentoasemia matkatessani maailmalla kiireisenä tai edes väitöskirjaani.

kun olin kotiäitinä, ja lapset oli pieniä

mamman suurin saavutus!

voi jumalauta, taitaa todella vanne kiristää päätä nyrkin ja hellan välissä.

:D

Tämä alkuvuosi on ollut minulle jollain tapaa erityisen onnellista aikaa, vaikka mitään ihmeempää ei ole tapahtunut. Minut on vain vallannut joku ällöttävä hyvänolontunne.

Ja jonkun toisen ajatuksia ja tunteita tuolla tavoin kritisoimaan ja haukkumaan ja vielä naurat päälle, millä helvetin oikeudella???

Kaivaudu takaisin sinne paska-aukkoon josta olet ihmisten ilmlille mönkinytkin ja jää sinne!

Juurikin tuollaisten tunnevammaisten haaskojen vuoksi tänne ei viitsi nykyisin mitään enää kirjoittaa, enpä siis vastaa tuohon ap:n aloitukseenkaan omalta osaltani mitään.

mamman suurin saavutus!

voi jumalauta, taitaa todella vanne kiristää päätä nyrkin ja hellan välissä.

:D

Kotiäitiys oli onnellista aikaa. Silloin tunsin olevani elossa ja onnellinen. Ei kiristänyt vanne päätä, ei ollut kiire minnekään. Onnellinen olen silti nytkin. Mikä siinä on, että kun koettaa vastata asiallisesti, niin joku aggressioitaan purkava mamma on heti avautumassa? Ja mikä nyrkki? Lukiko tuossa rivien välissä niin. Huoh. Ei kaikki elä niinkuin sinä.

Se taisi olla syksyä. Silloin tunsin eläväni.

montaks söit?

yyheksän!

edessäpäinin, mutta kyllä se on niinkin kliseisesti kuin omien lasten syntymät ja sellaiset mieleenpainuvat onnenhetket lasten kanssa, kaikki rakastumiset vuosien varrella, urheilusta saadut fiilikset, aurinkoisena aamuna golfkentän laidalla oleminen, auringonpaisteessa köllöttely, ihan vaan kotona takkatulen ääressä löhöilyt. Ja tarkoitus on tosiaan elää, ei miettiä sitä miten muuta haluavat minun elävän ja miettiä muut minusta ajattelee, vaan että olen tehnyt elämässäni sellaisia asioita joita minä haluan tehdä.

mutta aika jolloin tunsin oloni kaikkein eniten "minuksi" on toistaiseksi ollut se kun olin toipunut edellisestä pitkästä suhteestani ja remontoinut ensimmäistä omistusasuntoani sinkkuna. Kun istuin sen pikku kämpän keittiössä ja katselin ulos lumisateeseen, tuntui että tämä on minumpaa kuin mikään koskaan.



Lasten syntymään ja hoitamiseen liittyy paljon huippukokemuksia, mutta ne ovat erilaisia kokemuksia. Suuria onnentunteita, mutta eivät niinkään "minua" vaan nimenomaan lapsiini liittyviä.

Emmäkehtaasanoa, tai no, kehtaan mä; silloin kun on tavallaan juopunut jostakin muusta kuin mistään nautintoaineista -joita en niin edes kovin harrasta. Rakkaus on vastaus. :)