Raskausmasennusta vai asenneongelma?

Tuntuu että olen ihan lopussa henkisesti ja fyysisesti. Eka raskaus nyt kolmevitosena, rv 16+2. Miehen kanssa tehtiin remppaa; maalattiin melkein kaikki huushollin panelikatot, joten fyysinen väsymys johtunee myös siitä. Tosin ukko ja tuleva mummo (äitini) ovat välillä - huumorilla kylläkin, kuulemma?! - sitä mieltä että olen myös laiska tai ainakin turhan mukavuudenhaluinen. Olen tässä odotellut keskiraskauden iloa ja energiaa, jota ystävättäret ovat ylistäneet. Minä vaan nukkuisin ja nukkuisin... edelleen. Hemoglobiini, paineet sun muut on ainakin neuvolakäynneillä olleet mainiot ja syönkin monipuolisesti, joten fyysistä syytä ei kai ole. Olen syönyt liki parikymmentä vuotta mielialalääkkeitä masennukseen ja paniikkihäiriöön, mutta esim. eilen ryvin koko päivän itsesäälissä ja yksinäisyydessä ja itkin lähes koko päivän.



Olen ollut vuoden alusta osa-aikalomautettuna, ja teen vain 2 päivää töitä viikossa. Siinäkin on tarpeeksi - olen niin väsynyt työhöni ja työkavereihini. Taloudellisestihan tämä on ollut melkein katastrofi, koska tuloni työssäollessakin olivat todella pienet, nyt siis vielä olemattomammat. Mutta enhän minä paljon kulutakaan kotona ollessa. Jonkinlaista lemmikkiä - lähinnä koiraa - kaipaisin kaverikseni, mutta päätimme olla ottamatta uutta pentua ennen vauvan syntymää ja vähään aikaan sen jälkeenkään. Masuasukki vaatii sen verran paljon huomiota ja uuden opettelua.



Joitakin ystäviä on puhelimen päässä, mutten oikein saa aikaiseksi soittaa ja alkaa valittaa huolistani. Välillä joku soittaa tai soitan itse, mutta en haluaisi vain valittaa keskustelun aikana. Kaikki eivät edes tiedä tarpeeksi taustoja. Kukaan ei käy luonani, joskaan ei tule itsekään lähdettyä mielellään ulos, tai ainakaan kaupunkiin. Työpaikka, palvelut, kaverit ja kaupat ovat kaikki (vähintään) 20 km päässä.



Mies käy töissä ja viettää vapaa-aikaansa kiitettävästi kotona. Mutta vaikka raskaus on iloinen ja toivottu ja odotettu, olen jotenkin ihan yksin tässä. Jouduimmehan läpikäymään myös lapsettomuushoitoja eli salamatkustaja ei ole täysin "luomutavaraa". Mies on käynyt mukana kaikissa ultrissa, mutta ole ainakaan toistaiseksi suostunut lukemaan mitään oppaita tai tekstejä aiheesta. Hänen suhtautumisensa minuun ei ole muuttunut juuri miksikään. Hän

kiusoittelee (minun mielestäni kiusaa) ja komentelee ihan kuten aina aikaisemminkin. Joskin myös positiivisella puolella tilanne ei ole muuttunut (esim. tehdään erilaisia asioita yhdessä). Muttei myöskään parantunut. Eli en saa erikoiskohtelua, hemmottelua tai ymmärrystäkään sen enempää kuin ennenkään. Kun olen herkkä ja itkuinen muutenkin, ilman raskauttakin. Hänen on aina ollut vaikea ymmärtää mikä minua vaivaa tai itkettää jos ei mitään oikeaa syytä ei ole. Tai jos konkreettiset harmittavat asiat eivät ole muutettavissa, niitä on turha vatvoa.



Ilon - mutta kummasta syystä myös harmin - aihe on se ettei minulla ole kunnon

vauvamahaakaan. Sinänsähän se on kai ihanaa, mutta nyt oloni on vain ruma, lihava ja turvonnut. Mammavaatteet ovat liian isoja, samaten masutuubit tai sellainen vyönpidennys, jonka tilasin netistä. Mutta silti vanhatkaan vaatteeni eivät sovi kunnolla päälle tai napit mene kiinni. Vaikka ultrissa olen nänhyt ja kuullut kaverin olevan olemassa, silti tuntuu ettei mahassani ole yhtään mitään.



Viime viikolla ostin ekat (epäsopivat) mammavaatteet ja pari bodya pienelle. Joskin jälkimmäisestä sain kuulla, ettei olisi (vielä) kannattanut. Tulemme saamaan suurimman osan vauvan tavaroista vauvan serkuilta (kummilapsiltamme), eli meidän ei tarvinne rattaita lukuunottamatta ostaa paljon mitään. Mutta silti halusin pikkuiselle myös jotakin ihan omaa. Jo nyt. Tavaroiden tulo menee kuitenkin pitkälle kesään, koska näiden pienten

serkkujen ja heidän vanhempiensa (mieheni sisar ja mies) aikataulu on niin kiireinen etteivät he ole ehtineet käydä meillä kolmeen vuoteen?! Joskin he asuvat toisella paikkakunnalla mutta silti... Me olemme vierailleet toki siellä (velvollisuudestakin) useamman kerran vuodessa. Nämä lastenlapset ovat vielä etusijalla myös (miehen puolen) isovanhempiensa silmissä. Omat vanhempani ovat sinänsä erittäin iloisia ensimmäisestä ja toistaiseksi ainoasta lastenlapsestaan. Mutta he asuvat myös eri paikkakunnalla ja joutuvat

nyt olemaan myös tavallaan omaishoitajina tädilleni (hänkin vielä eri kaupungissa). Lisäksi heillä on jo paljon ikää.



Mistä saisin voimia? Miten jaksaisin? Iskeekö energisyys jossain vaiheessa? Miten saan miehen mukaan? Ehdotuksia, vinkkejä tms. saa antaa. (Helpottihan tuo kirjoittaminenkin jo...) =)