Suomalaisissa naisissa narsistien piirteitä, apua!

Ja vielä maireasti hymyilevät porukassa oleville naisille ikään kuin hakien tukea sille, että nöyryyttävät vieressä istuvaa miestään.



Entinen kälyni (siis veljeni vaimo) oli juuri tuollainen. Eihän veljeni herra paratkoon mikään mallikappale ole, joten olisi häntä voinut minulle kahden kesken moittiakin. Mutta minusta tuollainen porukassa haukkuminen ja ivaaminen on ilkeää ja typerää.



Miltä hänestäkin olisi tuntunut, jos mies pitäisi tapana vittuilla muiden kuullen hänelle?

Minusta se on aina tuntunut tosi kurjalta, ja jos olen siinä tilanteessa kuulemassa, niin olen niin kuin en anopin sanoja kuulisikaan, en ainakaan lähde mukaan nauramaan! Joskus ajattelen, että sanoisipa appiukko kerrankin sille oikein kunnolla takaisin kaikkien kuullen!!!

ei tosiaan sen takia, että esim. meillä kotona olisi sellainen malli ollut. Päinvastoin, äitini on aina ollut hyvin tahdikas.



Usein tunnen vain kiukunsekaista pettymystä siitä, että musta tuntuu että mun mieheni ei ota minua vakavasti. Ei kuuntele mitä sanon, eikä ota huomioon minua arjessa puoliksikaan samalla tavalla kuin minä otan (esim. teen usein ruoan hänelle valmiiksi kun hän tulee kotiin, suunnittelen aina ruokaostokset, korjaan jälkeni, teen töitä etukäteen ja pidän hänen aikataulunsa mielessä).



Mies haluaa aina, että osallistun kaikkeen, mitä hän tekee talossa, kiittelen ja ihailen. Mutta jos minä teen jotain, häntä " ei kiinnosta" , hän kuuntelee puolella korvalla jos olen sanonut jotain tehneeni, mutta unohtaa lopputuloksen. Jotenkin kaikki, mitä minä teen on vähäpätöistä ja vähäarvoista hänen mielestään, ne ovat jotain minun pikku harrastuksiani. Minä teen niitä, koska minä pidän niistä. Kun sen sijaan jos hän tekee jotain, se on SUURI UHRAUS, HÄN on nyt osallistunut, hän on ajatellut minua hetken. Trumpettien pitää silloin puhaltaa!



Juuri koskaan hän ei mieti sitä, että tuottaako joku hänen tekemänsä juttu mulle hankaluuksia vai ei. Kun hän ei muista. Hän on aina hirvittävän kiltti, mutta siksi hänen mielestään hänen pitääkin saada kaikki anteeksi. Se, ettei hän kuule, muista, ajattele, ehdi, viitsi, halua. Ja jos hänelle huomauttelee, hän pyytää anteeksi, mutta mikään ei muutu.



Joskus hän punastuu kun ihmiset kysyvät häneltä " onko vaimosi muuten tehnyt kaiken tuon" - koska hänen täytyy silloin sanoa, että " öh on muuten, mä en tainnut osallistua ollenkaan" . Juhlapäivinä hän muistaa kiitellä, miten hieno vaimo hänellä on, mutta se ei silti tarkoita, että hän sen kummemmin minua arjessa huomioisi. Jos hän kantaa puita sisään, minun pitää olla että jiihaa - mikäli hän yhden kerran viidestä lakaisee roskat. Onhan hän sentään kantanut ne puut! Sitä hän ei sen sijaan ota huomioon, että minä lakaisen _aina_ ja imuroin kerran-pari viikkoon koko talon.



Joskus kun tuntuu raskaalta, yritän keskustella tai huutaa tästä aiheesta, riippuen mikä on mieli. Joskus vain itken. On kuin mies olisi kuplassa, jonne minun sanani eivät ulottuisi. Kyllä siinä alkaa tehdä mieli jo vittuilla julkisesti, vaikka senkin tietää, ettei se tie pitkälle vie.

Miehillä on ikävä tapa ajatella vain omiaan. Kai se on sellaista perusvastuuttomuutta, joka opitaan kotoa. Kun äiti on kotona hoitanut kaiken ja muistuttanut kaikesta, ei tarvitse opetella itse.



Joten sitten se hyvin usein luisuu siihen, että VAIKKA mies tekee pyydettäessä asioita, se perusvastuu on naisella. NAINEN huolehtii, suunnittelee, päätää ja varautuu.



Ja pakko myöntää (meillä on myös noin), että ikävää siinä on sekin, että se PITKÄLTI ON MEIDÄN NAISTEN OMA VIKAKIN. Mies ottaa vastuuta, jos hänen on pakko. Jos hänet opettaa statistin ja pikkuapulaisen rooliin, hän ei todella olekaan oma-aloitteinen ja huomaavainen.



Mutta tosi on, että vittuilulla ei pitkälle pääse. Mies ei osaa yhdistää sitä, ja sitä, miten kohtelee itse vaimoaan. Vittuilu koetaan ilkeytenä, joka on epäreilua - eikä mietitä, mistä se johtuu.

meillä ainakin mies vain jättäisi osan jutuista tekemättä! Siis oikeasti mä kyllä sen ymmärrän, että meillä naisilla voi olla hieman eri standardit monista asioista (kuten vaikka siivouksesta), mutta siis mun mieheni saattaa ihan pokkana syödä kotona karkkia ja heittää kaikki paperit LATTIALLE. Eikä hän niitä kyllä sieltä niitä nosta ylös ennenkuin siivouspäivänä. Mä en ole mikään megatarkka, mutta en nyt sentään mitään roskia heitä lattialle, kun se roskikseen vienti ei NIIN vaivalloista kuitenkaan ole.



Joskus teen aina niin, etten huomauta hänelle tekemättä jääneistä jutuista, ja sitten hän on ihan pulassa viime tipassa, että öö-kun mä *nolo-nolo* unohdin... Esim. kun maalari oli tulossa ja puupino piti siirtää, minähän sen sitten siirsin kokonaan - kannoin klapi klapilta - kun mies ei vain " jotenkin muistanut" , ei sitten päässyt enää tekemään, ja kun maalarikin oli tulossa niin pakkohan se oli mun tehdä (ei viitsinyt maksaa ylimääräisiä tuntitöitä...).



No joo, hyvä mies monelta osin, mutta nämä arkiset asiat joskus ottavat päähän niin, että taju lähtee. Ja kun mies kysyy " mikä sua taas pännii" , ei tiedä viitsiikö ottaa esille koko asiaa vai ei. Koska siitä on jo puhuttu niin monta kertaa, se tuntuu turhalta.

Olin tunti sitten laittamassa ruokaa ja pyysin miestä tiskaamaan minulle ison leikkuulaudan (tiskit hänen hommansa, minä en niihin koske). Toinen sanoo " joo" ja häipyy olkkariin. Jäin ihmettelemään hetkeksi ja kysyin, voisiko nyt tiskata, alkaa tulla kiire. Mies tuli keittöön hämmästyneen näköisenä ja kysyi että ai nyt vai. Minä nyökkäsin ja osoitin salaattiaineksia. Mies huokaa ja laahustaa vaivalloisesti tiskaamaan.

Sain tehtyä ruoan, mutta kun pyysin miestä kattamaan pöydän, siitä tuli taas miljoonan pyynnön homma...vaikeaa, niin vaikeaa älytä jokapäiväisiä, toistuvia, ITSESTÄÄNSELVIÄ asioita. ;)

mutta HUOM! Sen pitää olla sitten sellainen juttu, jonka voi tehdä HETI. Jos se on joku jatkuvasti muistettava asia " voisitko laittaa kengät tälle eteisen matolle niin ettei se hiekka kulkeudu ympäri kämppää" (meillä on kivituhkapiha), niin se muistuu mieleen kerran tai kaksi, mutta sen jälkeen ei enää.



Ongelmia ei ole silloin kun jaksan koko ajan jotenkin reippaasti pyytää, kiittää, ohjata, kannustaa ja patistaa. Mutta jos olen itse toivottoman kuormittunut, en jaksa enää kuin vain uurastaa - ja vaikeudet alkavat. Koska mies ei ota meidän talouden hoitoa (ajatellaan nyt kokonaisuutena, ei vain keittiötä ;) vastuulleen kuin " miesten töiden" osalta. Näihin kuuluu lamppujen vaihto tai satunnainen proppaus/naulaaminen/tms. Siis hommat, mitä ei tehdä joka edes joka viikko. Ulkotöitä hän ei pahemmin tee, viime talvena ne harvat kerrat minä kolasin lumet ja lakaisin. Nyt kevään tullen siivosin ja haravoin pihan.

ketjuun kirjoittaneen mies ei ole henkisesti aikuinen? Mistä sellaisia sikiää? En kyllä itse katselisi päivääkään tuollaista.