Olen raskaana - pakokauhu

Sain selville puolitoista viikkoa sitten etta olen raskaana. Ensin oli turta olo sitten tuli pakokauhu. Juttelin kaverin kanssa - joka on 1 v pojan aiti - asiasta ja han vakuutti etta on ihanaa olla aiti ym. ja han tahtoi lapsen vaikka ongelmia suhteessa oli (no varsinkin raskauden loppuvaiheessa) ja nyt han onkin juuri muuttanut omaan asuntoon eli ovat erossa - sen jalkeen rupesi tuntumaan paremmalta - 1 paivan ajan ja nyt olen taas paniikissa.

Oma tilanteeni on seuraava. Lopetin pillerit 2 vuotta sitten jolloin suhde mieheen oli parempi kuin se on nyt. Paatin juuri kk sitten etta nyt aloitan ehkaisyn, mutta paatin sen siis lopulta muutaman paivan liian myohaan - koska tulin raskaaksi (meilla ei siis seksia usein olla harrastettu). Asun ulkomailla, suhde on nyt huono, olen 41v enka tieda mita teen. Mies on iloinen ja ajattelee etta tama auttaa meita pelastamaan suhteemme, mutta itse olen tosi negatiivinen sen suhteen - ja tanaan han sanoi etta hankin on nyt depiksessa kun olen niin negatiivinen. Kylla valitan vielakin hanesta mutta niita loukkauksia - tietysti molemmin puolin - on ollut niin monta etta en jaksaisi enaa - vasyttaa niin paljon. Meilla on lisaksi viela taloremontti kesken ja suurin osa rahoista siina ja lainassa kiinni. Olen aivan pakokauhun vallassa ja pelkaan etta paniikkihairiot tulevat takaisin. Itkukohtauksia on ollut jo muutama ja lisaa on tulossa. Olen yrittanyt puhua siskoni kanssa, joka nauvoo hankkimaan lapsen, koska olen halunnut muutosta elamaani ja etta se on hieno asia kun olen tullut viela raskaaksi. Aborttia olen miettinyt, mutta pelkaan etta kadun sita sitten lopun elamaani, koska toista tilaisuutta mulle ei tietysti tassa iassa enaa tule. Pelkaan kuitenkin vastuuta, kovaa tyota ja sita etten osaa olla aiti kun olen kuitenkin viettanyt itsekasta elamaa jo yli 40 vuotta - sisaruksillani ei ole lapsia.

Olisiko ketaan joka voisi antaa neuvoja. Kaymme parisuhdeterapiassa talla hetkella ja taksi illaksi olen varannut yksityisen terapian. Kaikki tuntuvat olevan taalla palstalla sekaisin onnesta. Minakin olen sekaisin mutta en onnesta vaan pelosta ja siita etten taaskaan tieda etta mita teen ja etta lopulta teen mita muut mulle sanovat. Olisi myos mukava kuulla jos on joitakin jotka eivat halunneet olla raskaana, pelkasivat olla raskaana tai olivat perheestaan kaukana raskaana ollessa.

Miehen mielesta ei ole mitaan ongelmaa, me jatkamme niin kuin ennenkin ja kaikki kommentit "lahde takaisin Suomeen jos et taalla viihdy" pitaisi unohtaa. Ongelma on siina etta olin juuri tulossa siihen ratkaisuun etta jatan hanet mutta sitten tuli tama raskaus.. Ja nyt sitten pitaisi olla onnellista kuin mitaan ei olisi tapahtunut... Ja yksinaisyyden tunne ja koti-ikava on niin valtava - tuntuu etta 'pakahdun'. Suomessa voisi sentaan asioida omalla kielella ja olisi ns turvallisempi olo. En todella tieda miten selvian - vai pitaisiko sitten tehda abortti kun mies sanoi ettei halua olla missaan tekemisissa jos lahden (sarjen hanen sydamensa kuulemma). Miten kuitenkaan voin olla loppuelamani jossain jossa tunnen olevani vieras ja yksin koko ajan.

ensinnäkin: paljon myötätuntoa sinulle, olet vaikeassa tilanteessa. Tässä pari näkökulmaa:

- lapsen tehtävä ei ole pelastaa/ parantaa vanhempiensa suhde, se on liian iso tehtävä niin pienelle ihmiselle. Jos aikuisten suhde on vain lapsen varassa, se ei ole hyvällä pohjalla. Perheessä pitää riittää rakkautta aikuisille keskenään ja aikuisilta lapselle, eli aika paljon pitää olla.

- oletko/ oletteko oikeasti koskaan halunnut lapsen/ lapsia? Ei niitä kaikki halua, eikä tarvitsekaan haluta. Mihin tämä raskaus on "viimeinen tilaisuus"? Minun mielestäni on surullista, jos naiset tekevät lapsen vain tehdäkseen sen, "saadakseen kokea äitiyden" tai toteuttaakseen jotakin biologista tehtävää. Mielestäni lapsia ei voi tehdä kuin lasten itsensä, heidän ainutkertaisuutensa vuoksi.

Ei ne itkukohtaukset pahoja ole, päinvastoin! Itke vaan. Olet oman elämäsi paras asiantuntija, ja tulet tekemään oikean päätöksen.

Kaikkea hyvää!

Omassa mielessasi siis. Ainakin itse nain tassa nama asiat, varmaan on muutakin:



- vauvan tulo / abortti ja sen herattamat ajatukset (ehka jonkinlainen ikakriisikin liittyy tahan?)

- suhde mieheen

- ulkomailla asuminen

- remontti / taloudelliset huolet

- paniikkihairio (ja varmaan myos raskauden tuomat hormonaaliset muutokset)



Vaikka nama kaikki kietoutuvatkin sinun kauttasi yhteen, niin voisi helpottaa jos voisit kasitella ne jotenkinkaan erillisina asioina, ja tarkastella suhtautumista jokaiseen niista ilman sita etta miettisit muita samaan aikaan. Eli siis esimerkiksi olisitko halukas saamaan vauvan, jos paasisit takaisin Suomeen ja jattaisit miehen, vai onko vauva-asia sinallaankin ainoastaan pelottava ja ahdistava? Paniikkihairioonkin voit muuten saada laaketta, myos raskauden aikana, jos sita tarvitset eli sita ei tarvitse pelata. Raskaanaolevalla on myos tunteet todella pinnassa, vaikka kaikki olisi ihan hyvinkin, eli anna sen suhteen itsellesi myos hiukan aikaa. Sanot etta kaikki muut ovat sekaisin onnesta; itse luulen etta raskauteen (oli se sitten toivottu tai ei) liittyy monesti todella ristiriitaisia tunteita, vaikka useimmat eivat niista valttamatta niin puhukaan. Olet myos selvasti aikaansaapa ihminen, paniikista huolimatta, koska olet hommannut itsellesi jo terapiaakin. Onnea matkaan, paatit sitten mita tahansa!

Teille vastauksista.

Vauvakuumetta ei ole koskaan ollut, mutta abortti tuntuu todella kovalta ratkaisulta. Mietin etta jos luovun tasta niin menetan jotain mita keikki lapsen saaneet vaittavat parhaaksi asiaksi mita ovat elamassaan tehneet.



Elama on ollut niin tyhjaa ja tarkoituksetonta jo monta vuotta - toihin, kotiin, toihin, kotiin. Remontti aina mielessa - viimeiset 2 vuotta - ja se varsinkin etta koskahan se paattyy etta paasen talosta eroon ja koko tilanteesta jossa olen. Oli suuri virhe ostaa se talo, tiesin sen kun ostimme sen mutta olin 'pakoitettu' ostamaan - mieheni kyllastyi jahkamiseen ja sanoi etta eroaa jos en allekirjoita papereita ja mina hullu allekirjoitin. Nyt sitten olen tuntenut olevan 'vankilassa' jo kaksi vuotta. Olen vaihtanut maita ja muuttanut monta kertaa enka osaa edes asettua mihinkaan, mutta se on aina ollut mielessa etta Suomeen viela muutan takaisin. Kai se on mielessa kuin ihmemaa jossa kaikki huolet poistuu ja elama kukoistaa.

Minkä maalainen miehesi on?jos haluat ni voit kirjoittaa minulle sähköpostiini miri_28@hotmail.com.

Mieheni on Albanialainen.Odotamme nyt kolmatta.

Et sä ole menettämässä mitään vaan saat jotain aivan upeaa.

Ei elämä lapsen saamiseen lopu vastahan se alkaa. Toki elämä on toisenlaista kuin mihin olet tottunut, mutta ei sekään ole paha asia.

Minä uskon ainakin vakaasti että kaikella on tarkoituksensa ja mikä ei tapa vahvistaa.

Kun olet selvittänyt asiat ennenkaikkea itsesi kanssa niin elämä helpottuu kummasti.



-2 lapsen yh.

Miksei miehesi suostuisi muuttamaan suomeen? Onko teillä isoja eroja kasvatusasioissa? Uskontokiistoja?



Siis jos parisuhde on huono rakennusstressin takia, niin se on vielä pelastettavissa, mutta jos erimielisyytenne ovat syvempiä, perustavaa laatua olevia, niin sitten miettisin ratkaisua vain omasta näkökannastani.



Eli jos olisit itsenäinen suomessa, niin antaisitko lapsen tulla vai abortoisitko?

teidän suhdetta eikä sinua masennukselta jne. Mutta toisaalta, jos sulla on ollut tarkoituksetonta jo vuosia, mitäpä jos se onkin juuri se "tyhjä syli" joka sulla odottaa lasta...? Mutta jos lapsen tekoon päädyt, niin silloin olisi ympärilläsi hyv'ä olla tukiverkostoa... Toisaalta lapsella on oikeus myös isään, eli jos asut nyt hyvin kaukana Suomesta, voi olla miestä ajatellen aika raakaa muuttaa Suomeen? Ja toisaalta, jos oikein oikein tosissaan halutaan, niin jopa tällaiset kaukauiset lapsi-vanhempi-suhteet saadaan jotenkuten toimimaan.



En osaa sulle antaa vastausta, mutta mietinnän aiheen: jos elämäsi on tarkoituksetonta, niin lapsi varmasti tuo siihen sisältöä. Lapsen varsinainen tehtävä ei kuitenkaan ole se "sisällön tuominen" ja lapsen kasvattaminen on 20 vuoden pesti ja siihen sun täytyy olla valmis, jos lapsen pidät!



Itse olen myös tilanteessa, jossa nyt huomaan olevani raskaana miehelle, jolle en enää olisi halunnut olla raskaana... =( Mutta olen aikuinen ja kannan sen aikuisen vastuun ja myös synnytän, jos Luoja suo, tämän lapsen. Itsepä mokasin, lapsen syy se ei ole. Mutta mulla ero sinuun on se, että mulla on jo lapsia ennestään (saman miehen kanssa) ja he ovat mun elämäni suurin rikkaus, ja siksi tiedän, että tämä uusin tulokaskin tulee sitä olemaan.

raskaudet tolivat toivottuja ja yritettiin tosissaan ja yhteisellä päätöksellä. Kaduin aluksi ja toivoin että raskaus olisikin unta tms. Olin hyvin ahdistunut ja itkeskelin vain. En edes osaa kuvata sitä katumuksen määrää! Meillä siis kaikki asiat suht kunnossa vaikka ei mikään kovin ruusuinen avoiitto, (sitä voisi kuvata lähinnä kumppanuudeksi ja kaveruudeksi turhine riitoineen.)



Pointtini on se, että uskon että minulla tuo ahdistuneisuus johtui hormonaalisista muutoksista. Ahdistus meni ohi parissa kolmessa viikossa, ja sitten alkoi tuntumaan, että mikäs tässä ja ihanaa saada lapsi.

Mieheni oli tukenani, vaikka varsinkaan tokassa raskaudessa ei oikein ymmärtänyt, mistä reaktioni johtui.



Kannattaa keskustella asiantuntijan kanssa. Onko maassasi neuvolaa tai voisitko mennä lääkärille tms?

Minusta tässä on sinulle mahdollisuus elämänmuutokseen! Ikinä en ole katunut lasteni syntymää, he ovat antaneet minulle sellaista elämänsisältöä, jota en muuten olisi saanut.

Kaikkea hyvää ap!

ongelmat vahan muutakin kuin remonttistressia. Olemme olleet kuin kaksi erillista ihmista jotka ovat asuneet yhdessa - siis minun puoleltani, otan siihen tayden syyn. Olisi pitanyt lahtea jo aikaa sitten, mutta mies ainakin sanoo etta rakastaa ja haluaa taman lapsen ja perheen. Hanella on on jo lapsi. Edellisesta suhteesta jonka aiti on tehnyt kaiken todella vaikeaksi - ei koskaan halunnut aktiivisesti etta nama tapaavat - on pitanyt hakea oikeuden paatoset, ajaa tuhansia kilometreja hakemaan ja viemaan - asuvat kaukana - ja ovat muuttaneet lomia ym. tehneet nakamisen todella vaikeaksi.

Nyt han sitten sanoo etta ei halua enaa kokea/karsia samanlaista eli ei stten haluaisi olla yhteydessa ollenkaan. Joten tosi epareilua se onkin hanta kohtaan jos muutan Suomeen. On kylla sanonut etta voisi muuttaa joskus taloprojektin jalkeen, mutta vaan jos saa toita - kielitaitoa ei ole. Asumme Euroopassa.

Ottamatta kantaa teidän muuhun tilanteeseen, on erittäin normaalia tuntea myös negatiivisia tunteita raskaudesta ja raskauden aikana. Se on vain sitä mielen ja kehon valmistautumista tulevaan.

Jos et käytä ehkäisyä, voit tulla raskaaksi. Se pitäisi tuossa iässä jo tajuta. Ei ole mitään syytä parkua, kun itse olet tilasi aiheuttanut.

Jopa kahden vuoden jalkeen ja vaikka koko suvussa ei ole yhtaan jalkelaista.. Suolaa haavoihin - parempi kun et olisi edes vastannut - tassa on ilman negatiivisiakin vastauksia jo kaynyt vaikka mitka ajatukset mielessa.. thanks for nothing

Ajattelit, että kun ei suvussa muillakaan ole jälkeläisiä, niin ei niitä sinullekaan voi tulla? Ja että kahden vuoden jälkeen. Voi hyvä tavaton sentään. Ei ihme, että maailmassa on niin paljon "yllätysraskausksia", joita ihmetellään. Kun eihän sitä voi raskaaksi tulla, kun en kerran ole ennenkään tullut.

tiesitkös, että varmasti reilusti suurin osa äideistä joutuu paniikkiin kun se positiivinen raskaustesti tulee?? se on ihan NORMAALIA...



sinun täytyy tosiaan nyt eritellä nuo ongelmasi ja ruveta ratkomaan niitä YKSI kerrallaan. on hyvä, että menet yksilöterapiaan, rupea käymään siellä SÄÄNNÖLLISESTI. kirjoita asioita ylös, tee plus ja miinus listoja, se auttaa (kuulostaa hölmöltä näin ison asian kanssa mutta itse tein terapiassa plus ja miinus listan liittyen juuri lasten saantiin.)



-ensiksikin, haluatko lasta edes vähän? jos haluat, edes vähän, niin älä ryntää aborttiin. jos olet aivan varma ollut koko ikäsi ettet lasta halua niin sitten ehkä. hyvin harva (vaikka kuinka pelokas) äiti on tehtyä lasta katunut. lapsen pitäminen sinun täytyy päättää ensimmäiseksi, sillä päätöksellä on "deadline".



-seuraava kysymys on parisuhteenne. olette olleet pitkään yhdessä? miehesi halua yrittää? olet raskaana? parisuhde VOI muuttua jos jaksatte käydä tiiviisti terapiassa ja YRITTÄÄ. jos tuntuu siltä, että ei tule onnistumaan niin mietit, ulkopuolisten (esim ystävien, suvun) avulla minkälaisia ratkaisuja olisi tehtävissä. yksinhuoltajuudestakin selviää.



sen minkä haluan sanoa sinulle on, että erilaisia ratkaisumalleja on PALJON. nyt juuri et pysty näkemään kaikkia vaihtoehtoja joita sinulla on, koska olet paniikissa ja katsantosi on hyvinkin rajoittunutta. jos sinulla on hyvä ystävä, tai vaikka sitten terapeutti, hän voi auttaa sinua miettimään eri tapoja tulla hyväksi äidiksi, on se sitten parisuhteessa, tai ilman sitä. varmasti löytyy myös mahdollisuuksia miehellesi olla isä, kun istutte asiaa ajattelemaan.



äläkä rupea maalailemaan piruja seinille pelkäämällä jotain uusiutuvia paniikkihäiriöitä tms. jos käyt tiiviisti terapiassa, puhut ongelmastasi ja rupeat suhtautumaan asiaan ratkaisukeskeisesti niin pysyt varmaan ihan hyvässä kunnossa. puhu ulos kaikki painavat asiat, mene vertaistukiryhmään, kirjoita suunnitelmia siitä miten selviät. ihan varmasti selviät!

Jopa kahden vuoden jalkeen ja vaikka koko suvussa ei ole yhtaan jalkelaista.. Suolaa haavoihin - parempi kun et olisi edes vastannut - tassa on ilman negatiivisiakin vastauksia jo kaynyt vaikka mitka ajatukset mielessa.. thanks for nothing

Vuosien päästä harva katuu tehtyjä lapsia. Tekemättömiä siitäkin edestä..

Tämä voi tosiaan olla viimeinen tilaisuutesi tulla äidiksi. Jos elämäsi on tuntunut tyhjältä, miltä se tuntuukaan, jos joudut vielä katumaan tekemääsi aborttia lopun ikäsi! Lapsi antaa elämälle tarkoituksen. Se, miten suhteellesi käy, selviää ajan kanssa, eikä sillä ole loppujen lopuksi edes paljonkaan tekemistä lapsen pitämisen kanssa.



Kaikki eivät välttämättä eirtyisemmin halua lasta, mutta sinä et voi tietää sitäkään, miten asia sinun kohdallasi lopultakin on. Tiedän naisia, jotka ovat aina kuvitelleet, etteivät halua lasta tai että se ei ole heille kovinkaan tärkeää. Neljänkympin tienoilla ovat sitten hankkineet yksinäisen lapsen ja olleet ratkaisustaan todella onnellisia. (En tarkoita, että yksinäisen lapsen saaminen olisi paras ratkaisu kenellekään, mutta sekin on vaihtoehto.) Jos nyt teet abotin, mitä sitten, jos muutaman vuoden päästä sinussa herää halua saada lapsi?



Myöhemmin, vanhanakin, olet varmasti onnellinen siitä, että sinulla on läheinen ja rakas ihminen elämässäsi. Et ole koskaan ihan yksin, eikä elämäsi ole tyhjää. Saatatpa saada vielä lapsenlapsiakin.



Tulipa palopuhe :-), mutta tätä mieltä minä olen.

muuta yksin Suomeen ennenkuin syntyy, paremmat mahdollisuudet saada yksinhuoltajuus, luulisin.

menin paniikkiin kun sain tietää olevani raskaana:( oli järkyttävän kivulias synnytys josta seurasi masennus.