Pakko myöntää: menin naimisiin väärän miehen kanssa.

Olin teini, aivan pentu siis. Olin myös raskaana, vaikka se ei vaikuttanutkaan avioliittopäätökseen. Olin vasta toipumassa ensimmäisestä, todella musertavasta sydänsurustani kun mieheni tuli ja ihastui minuun, vei jalat altani ja sangen nopealla tahdilla alttarille. Ja nyt takana on vuosia ja lapsia on useita, ja minä tajuan ettei meillä ole mitään yhteistä. Sitä luuli silloin, että samanlainen tausta takaa yhteiset arvot, ja mies yritti elää sen mukaan (on sanonutkin että päätti muuttua saadakseen minut) mutta ei se vaan onnistu. Liian usein en voi sietää häntä. Inhoan hänen suvaitsematonta elämänkatsomustaan, inhoan hänen sivistymättömyyttään, en voi ymmärtää hänen vastuuttomuuttaan. En voi enää kunnioittaa häntä, sillä hänkään ei kunnioita minua.



En silti aio lähteä. Uskon, että minun olisi luultavasti jopa parempi yksin lasten kanssa, tietäisinpä ainakin mitä on tehty ja mitä ei, enkä aina kuvittelisi että mies ymmärtäisi ja viitsisi hoitaa hommat kunnolla oma-aloitteisesti (esim. lasten pukeminen ulkoiluun tai kyläreissuun). Tietäisin mihin rahat menee, tietäisin mikä lasku (asumiskulut miehen nimissä) on maksettu ja mikä maksamatta. Mutta olen HULLUNA mieheeni. Nimenomaan hulluna. Järjellä ei tämän asian kanssa ole koskaan ollut mitään tekemistä. Suuri rakkauteni hän ei missään nimessä ole, ei samalla tavalla kuin se, jonka vuoksi ajauduin hänen syliinsä.



Perheenä meillä menee kohtalaisesti, pariskuntana olemme hukanneet punaisen langan. Emme enää puhu, emme naura yhdessä, emme käperry yhdessä katsomaan elokuvia. Emme ole ystäviä, kuten joskus ennen, kun emme malttaneet illalla nukahtaa kun oli niin paljon puhumista. Meillä ei ole muuta yhteistä kuin lapset ja koti. Paljonhan sekin on, mutta kauanko tällaista jaksaa?