Kohta kuusi vuotiaasta tytöstä tullut "hirviö" :( Kasvatukseni mennyt täysin metsään.

6-vuotiaan rämäpäätytön kanssa en tosin ole nippausta ajatellut, vaan toisinaan tuntuis tarvitsevan kunnon läimäisyn naamalle. Sen sijaan olen kuitenkin käyttänyt holdingia, eli tiiviisti sylitellyt niin kauan kun karjuu ja rimpuilee ja kun on rauhoittunut, pystymme juttelemaan tilanteesta ja tunteista enemmän tai vähemmän tuloksellisesti.



Nyt on vaan vallalla sellainen kausi, ettei tyttö näe tekemisissään mitään katumisen arvoista, joten kohtuuttoman suurista jutuista on rangaistukseksi joutunut luopumaan kun en keksi miten muuten menisi syy-seuraus-suhde sisäiseksi ja JOTAIN omatuntoa kehittyisi.

6-vuotiaalla on samankaltainen uhmaikä kuin kolmevuotiaalla. Meidän keskimmäinen on nyt 6v ja on kyllä aamut ja hommat muutenkin kuin täi tervassa...Ja mitä olen kavereiden vanhempien kanssa jutelut, niin samanlaista sielläkin on. JOhdonmukaisesti vaan kun noita hoitaa, niin kyllä siitä ihan kelpo yksilö kasvaa :) Meillä on jäähytuoli käytössä ja kyllä puhumallakin saadaan tajuamaan, että tuli tehtyä/sanottua hömpästi. Tsemppiä, ei se aina niin helppoa ole!

Ja asiaa ei helpota, että päiväkodista ollaan tyrkkäämässä oikeasti tarkkisluokalle eskariin ja kouluun sen takia. Vaikka tyttö on ujo ja arka oikeasti, mutta kun ujous hellittää, hän on melkoisen villi aluksi.



Mutta tarvitsee vain huomiota, hellyyttä ja syliä.

6 vuoden ikää on kutsuttu mm. kuningasvuodeksi: esikouluikä on kuin varhaislapsuuden kruunaus. Ikään liittyy samantyyppinen itsenäistymisvaihe kuin 2-3-vuotiailla. Joillakin 6-vuotiailla itsenäistymisvaihe menee ohi ilman suurempia kuohuja. Joissakin 6-vuotiaiden kodeissa taas elää vaihtelevan pitkän ajan tunnemyrskyissä kamppaileva "pieni murrosikäinen".



6-vuotias on valloittavassa iässä. Hän on mainiota keskusteluseuraa. 6-vuotiaan käytös on aiempaa joustavampaa ja ennakkoluulottomampaa, hän voi esim. maistella rohkeasti uusia ruokia.



Itsenäistymisvaiheet ajoittuvat useilla lapsilla selkeimmin 2-3 vuoden ja 6 vuoden ikään sekä esimurros- ja murrosikään. Vaiheet ovat usein vanhempien näkökulmasta koettelevia ja lapsellekin haastavia. Ne ovat kuitenkin tärkeitä kehitysvaiheita, jotta lapsi voi kasvaa itsenäiseksi minäkseen ja löytää paikkansa maailmasta. Tämä vaatii eri ikävaiheissa erilaista irtautumista vanhemmista - ja samalla vanhempien läheisyyttä, hyväksyntää ja turvaa. Kunkin itsenäistymisvaiheen läpi käytyään lapsi on kehityksessään askelta kypsempi ja varmempi.



6-vuotias voi verrata kykyjään muihin ja epäillä niitä. Hän voi kokea alemmuutta, vaatia itseltään liikaa, pelätä epäonnistumisia, väsyä ja kyllästyä helposti. Lapsi tarvitsee runsaasti kiitosta, kannustusta ja onnistumisten huomioimista, ei liikoja paineita.



6-vuotiaalla on usein erilaisia pelkoja, esim. nukahtaminen voi olla vaikeaa. Lapsi voi olla vanhempaan takertuva ja pelätä kuolemaa tai omaa tai vanhempien sairastumista. Yökylään tai vieraan luo hoitoon meneminen voi olla vaikeaa, vaikka se olisi sujunut 5-vuotiaana.



Elämän alkamiseen ja päättymiseen liittyvät asiat pohdituttavat lasta. Hän alkaa ymmärtää kuoleman lopullisuutta. Lapsi tarvitsee rinnalleen aikuista kuuntelemaan, keskustelemaan ja vastaamaan kysymyksiin. Hän tarvitsee myös hellyyttä ja aikuisen turvaa, vaikka ei välttämättä halua syliin.



Lapsen kehitys voi vaikuttaa taantuneelta. Tämä voi hämmentää vanhempaa: "Kohtahan sinun pitäisi olla kypsä kouluun! Mitä tästä mahtaa tulla?" Useimmista esikoululaisista sukeutuu kuitenkin kelpo koululaisia. Lapsen uskoa omaan selviämiseen ja pärjäämiseen kannattaa tukea. Koulusta ja siellä selviämisestä ei pidä tehdä peikkoa.



Hyviä koululaistaitoja, esim. wc:ssä käyntiä, käsien pesua, kenkien pukemista, askartelua ja piirtämistä, voi harjoitella arjessa ilman, että niistä tehdään suurta numeroa. Keskittymistä ja vuoron odottamista voi harjoitella lautapelien avulla. On tarpeen myös malttaa kuunnella muita ja osata ilmaista itseään puheella.

Näen hänestä, että hakee rajoja, kaipaakin niitä, mutta kun yritän niitä asettaa taistelee niin kovin vastaan. Tempperamenttia löytyy.



Onko joku pitänyt lapsen kanssa keskutelua? Siis muuten kuin näissä tappelutilanteissa. Mä ajattelin, että tänään me keskustellaan ja sovitaan mikä rangaistus seuraa mistäkin käytöksestä. Sitten ne kirjoitetaan sääntötauluksi ja laitetaan jääkaapin oveen. Lisäksi meillä on ollut aikaisemmin tarrataulu systeemi ja taidan kyllä ottaa sen takaisin. Sen verran järkkyä tämän aamuinen käytös neidiltä oli. Huoh.



Ap

Olet varmaan sortunut siihen että vaadit lapseltasi "aikuismaista" käytöstä koska hän on niin iso muka. 6-7 -vuotias on oikeasti uhmaikäinen eikä sillä ole juurikaan tekemistä kasvatuksen kanssa, vaan enemmänkin luonteen.



Minusta tällaisissa vaiheissa olisi tärkeää muistaa vanha viisaus: "rakasta minua eniten silloin kun ansaitsen sitä vähiten". Rangaistuksia joutuu antamaan että rajat pysyisivät selvänä. Mieti kuitenkin mihin ne rajat kannattaa vetää ettei elämästä tule yhtä rangaisusrumbaa. Lapsi ei loppujen lopuksi opi siitä mitään muuta kuin sen että häntä ei rakasteta ja se ei edistä mitään hyvää. Siksi neuvoisin keskittymään enemmän rakastamiseen. Löysää pipoa jossain, jätä jotain huomioimatta, keskity siihen mikä lapsessa on hyvää ja vietä mahdollisimman paljon yhteistä aikaa hänen kanssaan, mieluiten sellaista mistä itsekin nautit, vaikka se sitten olisi kotitöitä. Ota lempeä huumori mukaan peliin äläkä kuvittele että kaiken pitäisi mennä sinun nuottiesi mukaan. Lapsesi on oma persoonansa, anna hänen olla sitä :D

Mä olen omien lasten kanssa käyttäytynyt niin, että jos lapsi käyttäytyy väkivaltaisesti, olen napannut kiinni esim. kädestä jolla on huitonut, ja pitänyt siitä kiinni, katsonut silmiin ja todennut, että sinähän et lyö minua, etkä ketään. Ja ote siis sellainen, että se ei satu, mutta on sen verran tiukka, että lapsi varmasti tajuaa kumpi on vahvempi. Jos yrittää potkaista, niin sama juttu, se teko estetään vaikka lopulta se johtaisi siihen, että äiti istuu muksun päällä lattialla ( no toi nyt tietysti vasta oikeasti isomman lapsen kanssa).



NÄinä nykyajan kukkahattutätien lässynlässyn-aikoina tunnutaan oikeati unohtaneen, että ihminen on varsin fyysinen otus myös. Ei kaikki lapset ohjaudu pelkällä puheella. Käy monesti todella sääliksi raisuja poikia, joille äiti vähän huutelee perään, että et Ville viittis, kun lapsi vaan ei vielä ohjaudu sanoilla, vaan tarvitsisi oikeasti sen pysäyttämisen ja fyysisen ohjauksen. Ja huom, tämä ei tarkoita mitään lyömisiä ja tukkapöllyjä, vaan sitä, että vanhempi olisi lapselle sekä henkisesti että fyysisesti se turvallinen vanhempi, joka pystyy pitämään lapsen aisoissa.

Uhmakas saattaa vain uhmaantua siitä enemmän, eli se toimiikin silloin juuri päinvastoin kuin mitä olet toivonut.



Mulla homma menee usein niin, että silloin, kun alkaa tehdä mieli käydä väkivaltaiseksi, niin silloin ollaan siinä tilanteessa, että kun vielä kerran tai pari jaksan sitä jäähyä, niin silloin se alkaa tehoamaan.



Sulla on ihan hyvät keinot ollut käytössä, ja sun pitää vain jaksaa toistaa niitä kauemmin kuin mitä lapsi jaksaa hangoitella vastaan. Nippaaminen on merkki siitä, ettet enää jaksaisi jatkaa vain jäähyllä ja lelutakavarikolla. Mutta usko itseesi ja jatka niillä, niin kyllä niitä tuloksiakin taas tulee. Meitä äitejä vain välillä koetellaan, ja sulla on nyt sellainen koetuskausi menossa, ja kun pääset sen yli, niin sitten helpottaa.

6v, on päikkärin isoin mutta tulevan koulunsa pienei, he eivät oikein tiedä mitä olla ja kuinka pitää olla ollakko iso vai pieni. Minä kutsun sitä esi murrosiäksi vaikkei sillä olekkan mitään tekmistä oikean murkku iän kanssa.



Mutta kun hän pääsee sinne kouluun niin se kummasti pistää taas elämää järjestykseen :)

Meillä ainakin kaikki pikku "hirviöt" ovat rauhoittuneet koulun myötä.



T: 5v,7v,11v, 13v, 15v ja 17v äityli :)

Höpönpöpön sun kasvatus pieleen ole mennyt! Muistan kuule omasta lapsuudestani (valitettavasti) millainen hirviö olin siinä 6-v.. kaupassa, jos en saanut haluamaani, pistin sellaisen shown pystyyn, että oksat pois. Samoin kotona! Äitini oli varmasti välillä ihan hukassa ja muistan jopa sen, kun hän kerran oli pakkaamassa vaatteitani laukkuun ja meinasi muka viedä minut jonnekin (lastenkotiin kai).. Siitä säikähdin tosissaan ja pelkäsin pitkään, ettei äitini oikeasti minua rakasta, kun voisi luopua minusta.



En tiedä, mikä on oikein, mutta sen voin sanoa, että omalla kohdallani tuo uhmis meni ohi vuodessa. Minusta tuli kiltti tyttö, joka oli hyvä koulussa ja joka tuli toimeen kavereittensa kanssa :) Eli ei mikään mummonpotkija :)

kiltin ja helpon ja taitavan lapsen kanssa. Nykyään.... huokaus.



Tuo rakastaminen ja yhdessä touhuaminen, hyvä neuvo, mutta kun lapsi haluaisi vain leikkiä, enkä minä oikein osaa. Koko ajan "äiti leiki MUN kanssa"... Askartelut tms. puuhat joita mielellään tekisin ei kelpaa. Kavereita on ja sisaruksiakin, mutta äiti vaan kelpaisi...



On nää mielenkiintoisia nämä lapsen siirtymävaiheet.

Vaadin ehkä tytöltä liikaa. Hänellä oli tossa neljä-viisi vuotiaana todella hyvä vaihe, oikeastaan viime viikkoihin asti. Aamut oli IHANIA, illat samoin. Oppi nukahtamaan ilman aikuista ja aamulla usein oli yksikseen alkanut pukemaan ja pessyt hampaat ennen kuin me olimme heränneet. Nyt menty ihan häränpyllyä, ja olen aika pökerryksissä tästä muutoksesta.



Tuon nippauksen taidan kyllä jättää. Siihen sorruin vasta tänään aamulla, kun tuntui turhauttavalta myöhästyä taas töistä sen takia, että saappaiden pukemiseen menee 30 min :/ Ehkä pitäis kuitenkin enemmän tarkastella myös omaa toimintaansa eikä vain sitä, miten lapsi toimii. Hänhän kuitenkin peilaa minua ja tapojani toimia omassa käytöksessään.



Okei tämä kirjoittelu selvittääkin hyvin päätä. Taidankin tänään lähteä vähän aikaisemmin töistä, että saamme olla hetken kotona ihan kahden ja jutella tyttöjen juttuja ja halitella, se kun jäi tuossa aamun tappeluissa vähän vähille.

Kannattaisiko myös kuunnella, että mitä se lapsi haluaa raivollaan kertoa? Monesti takana on jotain aivan muuta, kuin mistä alun perin alkoi raivota. Silloin musta ainakin on tosi väärin, että pistetään vaikkapa jäähypenkkiin, eikä yritetäkään ymmärtää.



Mulla on kuusivuotias tyttö, joka hiiltyy välillä "tyhjästä". Siitä tiedän heti, että ahaa, nyt on yö nukuttu huonosti, eskarissa leikit menneet kavereiden kanssa pieleen tms. Silloin menen hänen tasolleen, alan jutella näistä ja kerron kuinka huomaan että hänellä on paha olla, olisi kiva jos voisin häntä auttaa jne. Yleensä hän ensin huutaa ettei mikään ole vialla kuin se että äiti on tyhmä tai muuta vastaavaa, mutta lopulta alkaa itkeä ja suostuu syliin. Sitten purkautuu päivän paineet ja olo on taas hyvä.



Eskari-ikähän on tosi vaativaa, pitäisi jo osata sitä sun tätä ja kohta lähteä kouluun. Toisaalta on vielä pieni, niinkuin joku muukin jo kirjoitti.



Itse en usko että rangaistuksia tarvitaan rajojen osoittamiseen. Jokaisen pitäisi asettaa ne rajat ennen kaikkea itselleen, ja osoittaa sitten jämäkästi se, missä ne menevät. Jos joudutaan rankaisemaan, ollaan mun mielestä epäonnistuttu tässä. Ei lapsi ole mikään kuriton villi-ihminen, joka pitää pistää ruotuihin. Se haluaa kyllä aina tehdä yhteistyötä, jos ilmapiiri on sellainen, että yhteistyötä arvostetaan ja sitä vaaditaan. Ja jos lapsi ymmärtää mitä vaaditaan.



Tunteenilmaisut on eri asia, niihin jokaisella on oikeus, eikä niitä pidä ottaa henkilökohtaisesti.



Tsemppiä ja jaksamista sulle tyttären ymmärtämisessä!

Kiitos 5 tuosta tekstistä, mistä se oli?



Mä olen 6 vuotiaan tytön äiti ja miettinyt tässä jo jonkun aikaa, että mikä on..mikä nyt oikein on!!! On niin ihme tempauksia, ettei kerta kaikkiaan tiedä itkenkö vai mitä mutta tuntuu ettei mikään sanominen mene perille ja aivan uskomattomia juttuja tekee, kuin todellakin 2 vuotias joka ei ymmärtäisi -hän ei siis vain halua ymmärtää!



Ja mun suusta tulee tuo "sä menet eskariin syksyllä, miten sä siellä sitten pärjäät?" :/ Mut oikeesti tuntuu että mennään vain takapakkia.. Mut huomiota haluaa ja hellyyttä, sit sanoo ettei hänelle olla hellästi eikä hoideta ja pidetä enää pienenä. Jotenkin tuntuu että kokee vähän nyt olevansa jo iso --pieni. Hellitään meillä kyllä ja silitellään illalla uneen jos haluaa ja viereenkin tulee nyt iltaisin ja saa siihen nukahtaakkin ei todella pidetä niiiin isona vielä vaikka vanhin lapsista onkin.



Joskus oon niin hukassa näiden juttujen kanssa mutta olipa todella hyvä löytää tämä ketju, avasi mun silmiä erittäin paljon, ehkä nyt ymmärrän lastani taas suuresti enemmän!



Tuosta raivosta, vihasta yms. ollaan puhuttukin, että toki niin saa ja pitää saada tehdä jos niin tuntee, kaikki tunteet on meidän kodissa sallittuja mutta lyömiset, tavaroiden heittelyt, ovien paukutukset yms. ei kuulu siihen. Mutta tunteiden näyttämisestä ei rangaista. Eikä meillä rangaista muutenkaan, ehkä jos jotain käsketään tai pyydetään eikä sana tehoa niin voidaan toimittaa hetkeksi omaan huoneeseen...

Olisiko tarpeen käyttää lapsi neurologisissa tutkimuksissa? Voi liittyä johonkin sellaiseen, mihin saisitte taas lääkäriltä apua.

Itselläni on 6-vuotias poika, joka on yhtäkkiä taantunut uhmaikäiseksi hirviöksi. En osannut odottaa ollenkaan tällaista vaihetta, siitä ei kai puhuta niin paljon. Välillä hän käyttäytyy todella kypsästi ja on ihanaa juttuseuraa, sitten taas toisena hetkenä hän on ihan raivohullu.



Poika ymmärtää selvästi, että vanhemmat häpeävät hänen huonoa käytöstään muiden ihmisten seurassa. Siinähän on otollinen tilanne alkaa lyödä äitiä ja kirkua, kun on vieraita katsomassa, eikä äiti kehtaa suuttua niin paljon...



Nippaamista en hyväksy, mutta ymmärrän täysin, että tekee joskus mieli kurittaa fyysisesti huonosti käyttäytyvää lasta. Itsekin nappaan kyllä käsivarresta kiinni, kun yrittää lyödä minua. Ja jäähylle viedään, vaikka vastustelisi kuinka.



Jotenkaan keskustelu jälkeenpäin ei mitenkään auta tai avaa tilannetta. Hän on vain ollut suuttunut, vihainen ja pettynyt, kun ei ole saanut tahtoaan läpi. Väsyneenä hän tuntuu tahtovan sellaisia asioita, joista tietää ihan hyvin, että niitä on mahdotonta saada. Saapahan syyn kiukuttelulleen.

Kun tämän ketjun lukaisin nopeasti läpi, taisivat kaikki olla pieniä raivottaria eli tyttöjä. Meillä on myös syksyllä eskariin menevä, usein tyhjästä hiiltyvä ja kolmivuotiaan lailla käyttäytyvä neitonen. Esikoispojan kanssa ei ollut samanlaista, siitä olen varma, eikä aika ole kullannut muistoja.

Jokunen aika sitten täällä oli samanlainen ketju kuusivuotiaista pojista. Sain silloin sitä lukiessani monta valaisevaa ajatusta oman poikani suhteen. Kuten teillä, meilläkin fiksusta, lempeästä ja luonteeltaan rauhallisesta pojasta on tullut itsepäinen, voimakastahtoinen uhmaaja, joka vielä on niin ihmeverbaalikko, että puheita on joskus mahtava, joskus suorastaan kamala kuunnella.



Olen kyllä tässä tarkkaillessani huomannut, että meidän poika pohtii ihan selvästi paljon tasa-arvoisuutta: miksi isää pitää totella, miksi isoveli ei saa komentaa, saati rangaista pikkuveljeä, miksi äiti lopettaa touhut kokonaan, jos poika syyttää äitiä vaikka idiootiksi : ) Samoin epäilemättä kasvun haasteena on toiminta kodin ulkopuolella, kavereiden kanssa, uudessa kerhojoukossa - ILMAN vanhempia.



Ja vielä: meidän poika tarvitsisi varmaan vielä enemmän oikeita tehtäviä ja vastuuta. Nyt olen ottanut hänet oikein kunnolla mukaan ruoanlaittoon, antanut terävän veitsen salaattitarpeiden pilkkomiseen ym. Se on hänelle ollut tosi tärkeää. Pitäisi vain oikein keksiä, mitä muuta voisi antaa tehtäväksi. Ai niin, annoin hänen sytyttää tulen kiukaaseen (tarkassa valvonnassa) - kyllä oli hänelle jännittävää!

MLL:n nettisivuilta, siellä on kohta "lapsi kasvaa ja kehittyy"

käyneet tuon saman "eskariuhman" joka nyt koettelee ap:ta ja hänen lastaan. Kyseessä on siis täysin asiaan kuuluva kehitysvaihe lapsen elämässä ja menee kyllä ohi. Joten kasvatuksella ei ole tässä nyt mitään tekemistä...