Valakaa muhun uskoa parempaan...

Mulla oli tuo tilanne reilu 10 vuotta sitten. Olin yksin kahden pienen kanssa, velkaa oli ja paska duuni. Kaikki oli jotenkin risaista. Joinkin jonkun verran vaikka ei ihan ongelmaksi asti tullut alko kuitenkaan. Pari miesystävää siinä ehti mennä kunnes tapasin nykyisen mieheni. Kaikki muuttui, nyt olen päässyt sellaiseen elämään mistä en edes kuvitella voinut ja en tarkoita pelkkää aineellista hyvää vaikka sitäkin on ainakin minulle vähään tottuneelle riittävästi.

mä en varmaan ole paras ihminen valamaan keneenkään uskoa kun olen kovin perusnegatiivinen, tosin vastoin tahtoani. tai siis en halua olla ja yritän koko ajan muuttua.



siksipä sanon sinullekin että vaikkei nyt tunnu siltä, niin yritä ajatella positiivisesti, että paremmat ajat koittaa vielä. olen siitä aivan varma.



kun löydät ihanan kumppanin rinnallesi, ei sinulle enää ole tärkeää että on se omakotitalo, tuollaiset ei oikeaan onneen vaikuta. kuulostaa niin kliseeltä, mutta rakkaus on se mikä tuo aidon onnen, ei materia.



ja minäkin haaveilen kyllä omakotitalosta ja vauraammasta elämästä, mutta jos olen realisti, voi olla ettei haaveeni toteudu. no, nyt yritän juuri alkaa ajatella ettei se mitään haittaa, mulla on ihana mies ja ihanat lapset. ylim. rahaa ei yhtään mutta onnea on.



ja kyllä sitä sullekin vielä tulee, olen siitä varma. ole sinäkin, usko itseesi! tuollaiset kokemukset(ero, köyhyys yms.) vahvistaa sua!



tsemppiä, rankan ajan jälkeen tulee pakosti parempi aika, muuta vaihtoehtoa ei oo! =)

Ehkä meillekin joskus käy jotain tuollaista...

Joo, se turvallinen arki ja hyvä kumppani on tietysti se tärkein asia. Omakotitalot sun muut tulee vasta sitten. Jotenkin se omakotitalo mulle on myös enemmän sellainen symbolinen, ei niinkään aineellinen juttu - jotenkin niin että omakotitalossa asuu onnellisia perheitä. Tiedän ettei asia aina näin ole, mutta siis mun mielessäni noi kaks asiaa yhdistyy.

että eihän mun oikeastaan pitäisi edes valittaa, mullahan on se kaikkein tärkein: lapseni on hengissä, terve ja luonani. Nukkuu rauhallisesti hauskan päivän jälkeen. Mullahan on jo kaikkein tärkein. Olen siitä todella, todella kiitollinen. Itsekin olen hengissä ja melko terve, ja saan olla äiti lapselleni.



Veti vaan silti vähän surulliseksi tuo yksi ketju, jossa ihmiset kertoilivat omakotitalojensa sisustuksista, ja minä mietin tänään että miten saisin ostettua yhden kahden euron muropaketin kaupasta.

mä iedän kans miltä tuntuu kun rahasta tosi tiukkaa (meillä kaks lasta, asuntolainaa kerrostalokämpästämme, miehellä huono palkka ja mä työtön...). sulla kyllä varmaan saattaa olla vielä tiukempaa kun meitä sentään kaks aikuista mut anyway, tuttu tunne.



ja sit tosiaan se välillä ahdistaa kun toiset vaan suunnittelee mihin kaikkeen niitä tuhansiaan tuhlaisi. tai oikeastaan harmittavin mulle on se kun jotkut täällkin hokee kuinka pitää olla väh. kuukauden, mielellään kahden kk palkka tilillä aina ylim. just... hieno ajatus, mäkin haluisin... joka kuun lopussa tili on vaan tyhjä...



mutta palataan takas raiteille, sullakin on onnea, ihana lapsesi, samoin mulla! nautitaan me siitä mitä meillä jo on, eikä ajatella (ainakaan kovasti...) sitä mitä meiltä puuttuu!



3

Muutin tänne seudulle töihin kun mut vaatimalla vaadittiin ja haluttiin....sitten sairastuin jouduin leikkaukseen olen vuoden ollut saikulla kohta,työnantajani ei halua tarjota mulle muita töitä.Kohta mut irtisanotaan..Asun yksin lapsen kanssa tällä,en tunne ketään kaikki ystävät jäi entiselle paikkakunnalle.En voi palata sinne menetin luottotietoni.en saa asuntoa.Eilen itkin itseni uneen en oikein jaksas elää nyt olen vielä saanut keskivaikean masennuksen...Nyt pitäs jaksaa lähteä kouluun vaan kun ei jaksa ei jaksa edes hengitää...Unen saan vaan unilääkkeillä ja elämä on paskaa.

Täälläkin köyhä pienen pojan äiti. Mies on, vaikka oltiin asumuserossa puoli vuotta vähän aikaa sitten, joten tiedän miten vaikeata yksinhuoltajana on. Yritä olla masentumatta, ja ota päivä kerrallaan, niin kuin varmaan teetkin. Elämä tapaa mennä vähän vuoristorataa, ja hyvät ajat tulevat ajallaan köyhyysvuosien jälkeen, joten kyllä tilanne parantuu sullekin. Mutta tähän hetkeen sanoisin, että ole iloinen pienistä asioista ja siitä että poikasi nauttii elämästä. Niin minäkin ajattelen, että kun on hymy tuon pikkukaverin naamalla, niin ei tämä elämä voi niin kamalaa olla oikeasti. Kornia, mutta näin se on... :)

jaksamista. Mutta mihin sinä sitä uutta miestä tarvitset? Saati lapsesti mitään isäpuolia? Eikö nainen voi olla onnellinen ilman miestä?

lapsen isän kanssa suhde ei toiminu loppujen lopuks millään lailla kun en halunnu ns "kahen lapsen" äidiks ruveta. rakastan tytärtäni yli kaiken mutta eron aikoihin tuli kanssa vähän alkoholiin päin kallistuttua, ei liioissa määrin mutta vapaa-ajat meni alkon nauttimiseen jolloin ei jäänyt itelle aikaa oikeasti virkistäytyä. olin siitäkin syystä sitten joskus todella väsynyt mutta kestin. sitkuttelin pienillä tuilla ja yritin kaikin mahdollisin keinoin pärjätä. tapasin miehen, mutta se ei ollut pitkä aikaista. mies käytti huumeita ja melkolailla paljon alkoholia, tuleva vankilakundi. noo sitten päätin erota kyseisestä ihmisestä ja aloittaa elämän kunnostamista. ihan yllättäen elämääni ilmesty oikeesti ihana mies, saman ikänen ku minä mutta henkisesti todella aikuismainen, vakityössä käyvä, kotitöitä tekevä, huomioiva ja melkolailla raitis (mitä nyt joskus vkl yhen illan saattaa kavereiden kanssa häpätä). itse olen kanssa jaksanut paljon paremmin ja hymyilen joka päivä ilman syytäkin, aikaisemmin en siihen pystynyt. toivoa paremmasta on siis kaikilla ja koskaan ei tiedä millä oksalla se piru istuu, se osuu kohalleen kun sitä vähiten odottaa.