Te, jotka erositte "omasta tahdostanne", iskikö todellisuus sittenkin päin kasvoja?

mutta ainut todellisuus mikä iski vasten kasvoja oli itsesyytökset miksen tehnyt ratkaisua aiemmin.



Nykyisin on tuttavapiirissa eronneita lapsiperheitä. Toisilla on alkukankeuden jälkeen alkaneet vuoroviikot ja vastuunjako toimia oikein hyvin, toiset vielä lasten alottaessa lukion tappelevat kaikesta mahdollisesta. Yhdenkään omasta tahdostaan eronneen en kyllä ole kuullut kyseenalaistavan rakaisuaan. Eiköhän sitä yleensä mieti ja punnitse asioita toisenkin kerran ennen kun lapsiperhe eroon päätyy.

Ja että tulen pettämään uutta miestäni hänen kanssaan. Muutin siis avoliitosta avoliittoon. Olen tässä nyt ootellut tovin että koska se suru iskee puseroon tai koska ylipäänsä haluan vierasta miestä. Exä kun ei tiedä että se on se viimeinen maailmassa kenen sänkyyn menisin.

Erosin päällisin puolin toimivasta suhteesta, koska en tuntenut miestä kohtaan yhtään mitään. Ikävä miestä ei ole ollut mutta toisinaan kyllä mietin että olisiko vain pitänyt jäädä entiseen suhteeseen ja hankkia lapsia. Nyt siis olen elellyt sinkkuna jo muutaman vuoden, eikä "sitä oikeaa" tunnu löytyvän. Yksinäisyys painaa toisinaan.



Mutta sitten aina palautan mieleeni kuinka onneton olin entisessä suhteessa ja ajattelen, että parempi näin. Luultavasti olisin kuitenkin eronnut muutaman vuoden kuluttua viimeistään ja silloin olisi ehkä jo ollut lapsiakin.

niin miksi lapset kärsisivät enemmän siitä vetkuttelusta kuin erosta? Tätä en aina jaksa ymmärtää. Siis jos arki kuitenkin rullaa, lapset hoidetaan ja ainoa ero toimivaan parisuhteeseen on, että vanhemmat eivät hellittele toisaan tai juttele muusta kuin käytännön asioista, niin mistä lapset siinä kärsivät?

reagoivat.

Siis että kaduttiko?



Joo, ei. Elämäni alkoi sen jälkeen kun pääsin eroon nuoruuden idioottimaisesta valinnastani. Eipä ole sen tarvinnut enää koskaan pelätä.

iski niin kovaa että oli helppo hengittää ja tajusin et eroominen oli elämäni paras ratkaisu. Päivääkään en ole katunut enkä ole kertaakaan ottanut mieheen mitään yhteyttä. Meillä siis ei ollut lapsia.

niin se oli silkka helpotus. Pääsin eroon tunnevammaisesta ukosta, jolle en enää jaksanut olla terapeuttina.

Harmittaa, etten pystynyt tekemään sitä jo 5 vuotta aikaisemmin, kun epäröin ja halusin olla ihan varma.

Jäin vain ihmettelemään että miksi ihmeessä en saanut aikaiseksi erota ja vuosia aikaisemmin. Onneksi pääsin exästä kuitenkin eroon ennen lapsia.



Nyt onnellisesti naimisissa uudelleen jo 15 vuotta. :)

Ekana iltana uudessa kodissa tuntui oudolta käydä yksin nukkumaan, mutta sen jälkeen ei ole kertaakaan edes mietityttänyt tuliko tehtyä oikea ratkaisu. Aikaa erosta on jo yli kymmenen vuotta ja nyt on takana jo 7 vuotta avioliittoa uuden miehen kanssa.

Tuntuiko koskaan että ero vaikutti sittenkin lapsiin liikaa ja oilsi ollut parempi sinnitellä?

kaikkien kannalta paras ratkaisu

kaikkein kamalin vaihtoehto. Elämä kuntoon vaan omilla tahoilla ja lapsille selvät sävelet missä mennään, jotta tottuvat asiaan normaalin päivä/viikkorutiinien myötä.



Myös minä ihmettelen lähinnä nyt, että miten ihmeessä en tajunnut erota aiemmin. En siis suosittele kellekään keinotekoisesti suhteen venyttämistä enää, jos se ei kerta toimi.

niin miksi lapset kärsisivät enemmän siitä vetkuttelusta kuin erosta? Tätä en aina jaksa ymmärtää. Siis jos arki kuitenkin rullaa, lapset hoidetaan ja ainoa ero toimivaan parisuhteeseen on, että vanhemmat eivät hellittele toisaan tai juttele muusta kuin käytännön asioista, niin mistä lapset siinä kärsivät?



Kun olin lapsi, isäni oli töissä melkein koko ajan ja kun oli kotona istui lukemassa lehteä. Ei mun vanhemmat käyneet juuri missään kahdestaan enkä muista heidän halailleen tai näyttäneen rakkauttaan mitenkään. He ovat edelleen naimisissa ja epäilemättä onnellisesti, mutta ei sitä lapsena mistään nähnyt. minä vain oletin kaiken olevan hyvin ja "tavallisesti", kun muustakaan ei ollut puhetta. Eikö kaikki lapset ajattele näin?

Alun helevetin jälkeen olen entistä varmempi oikein tehdystä ratkaisusta. Lasten kanssa alku oli kivikkoista ja itse kärsin kun näin, että lapsilla on vaikeaa, mutta tänä päivänä 4v erosta lapset sanovat, että oikein äiti silloin teit.

Välillä on lapsilla kauhia olo kun on isiä ikävä, mutta eivät haluaisi minun olevan isin kanssa enää.

Kaikesta selviää. Naapurin eukot ja ukot lopettaa asiasta puhumisen aikanaan, kun siitä ei ole enää puhumista.