Miten voin tukea ja lohduttaa keskenmenon saanutta ystävää?

tai että ehkä näin oli parempi (jos sikiössä vaikka jotain vikaa). Menetys on aina menetys, sattui se ensimmäisen raskauden tai vaikka kymmenennen kohdalla.



Itse halusin myötäelämistä ja ymmärrystä, mutta en mitään loputonta asian tiimoilta jauhamista. Kannattaa olla itse herkällä korvalla ja toimia sen mukaan, mitä ystäväsi sinulta toivoo ja odottaa. Jos jaksat niin myötäelä ja kuuntele, mutta voit myös vetää ehkä ystävääsi myös tekemään mukavia asioita, harrastamaan jne. kun sen aika tulee - joillekin se tekee hyvää heti keskenmenon jälkeen. Surua voi käsitellä tekemällä, liikkumalla, taidenäyttelyissä yms. ei vain puhumalla.

tyyliin: "Ei ollut sen aika." "Se oli viallinen, hyvä, että tämä tapahtui nyt eikä niin, että olisi syntynyt ja kärsinyt." "Eihän se ollut edes vauva." (tuulimunasta) Jne jne.



Ystäväsi on kokenut menetyksen, oli keskenmeno sitten mistä syystä tai missä vaiheessa raskautta tahansa. Esim. omalla kohdalla tuo tuulimunan vähättely sattui myös aika paljon, koska vaikka sikiö ei ollut koskaan kehittynytkään, tuulimunan myötä menetin kuitenkin kaivatun ja toivotun vauvan ja ilon raskaudesta.



Ole vaan tukena ja kuuntele, ei tarvitse yrittää lohduttaa.

"Ollaan samassa veneessä. Mullakin alkoi kuukautiset." Siis mitä vittua?!?! Mä sain keskenmenon ja hänellä ekan yrityskierron menkat alkoi eli ei heti tullut raskaaksi (By the way, tuli sitten raskaaksi toisesta yrityksestä...). Joo, ihan on samalla viivalla tää homma.

Tosi hyviä vinkkejä laitoitte.



ap

nyt varmaan pohjaton, oli kyse tuulimunasta tai sikiön menetyksestä - ne kun ovat aivan sama asia äidille!



Eikä mitään tulevaisuuteen positiivisesti katsomista tyyliin "teillä on vielä aikaa" - vaikka aikaa olisikin, ei se helpota yhtään TÄTÄ surua nyt ja tässä, tämän lapsen menetystä. Jos lapsi on ensimmäinen, ystäväsi menetti myös keskenmenon myötä oman äitiytensä, mitä oli jo tovin ehtinyt rakentaa.



Ota osaa suruun myöntämällä suru - että keskenmeno oli tosiaan paska juttu.

Sille on syy eikä sitä pidä yrittää lieventää tai mitätöidä. Tällä tapaa suru myös väistyy jossain vaiheessa.

Itse kanssa ällöän vähän semmoista ylisuurta sääliääntä, en tiedä ymmärrättekö.:)



Mutta itseä loukkasi eniten kommentit ensinnäkin keskenmenon syystä (johtuikohan se kun teit sitä ja tätä) ja sitten erilaiset vähättelyt (ne on niiiin yleisiä, et olisi edes välttämättä tiennyt olevasi raskaana, ei se ollut edes oikea vauva, ette edes ole yrittäneet niin kauaa, tuolloin siis vuosi yritystä takana).



Se mitä oikeastaan kaipasi, oli korvaa, että sai tosissaan surra. Eikä mitään "mä tiedän just miltä toi tuntuu, kun olin ehkä kerran raskaana kun menkat tuli myöhässä ja sitten ne oli isommat". Jos lasta on todella toivonut, joutuu keskenmenossa kuoppaamaan isot toiveet tulevaisuudesta. Siksi se niin satuttaa. Kuuntele vain, ja anna ystävän surra minkä suree.