Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ystävyydestä ja yksinäisyydestä.
23.03.2009 |
Täällä on ollut paljon keskustelua viime aikoina ystävistä tai siitä onko heitä ollenkaan.
Minulla on ollut sama kaveripiiri yli kymmenen vuotta, yläasteesta lähtien. Suurin osa meistä asuu samalla paikkakunnalla, joka on pieni kaupunki.
Meillä on melkein kaikilla alle kouluikäisiä lapsia, suurin osa parisuhteessa.
Mä olen huomannut olevani aika yksin. Siis mieheni ja lapseni lisäksi, mulle ei ihan totta soita enää kukaan muu.
Nämä ikuiset arjen kiireet haukkaa ison osan lapsiperheeltäkin, mutta pitääkö sen viedä ihan niin paljon, ettei mitään muuta edes muista?
Mä en ole käynyt missään juhlissa pitkiin aikoihin, mutta siitä tässä ei ole kyse. Tahtoisin tavata ystäviäni lapsien kera. Mun mielestä ainakin lapsilla olisi puuhaa ja me aikuiset juttelisimme niitä ja näitä. Mutta ei se mene koskaan niin.
Aina perutaan tai sitten tehdään niin, että se saapuminen paikasta A paikkaan B kestää ihan julmetun kauan, vaikka siis välimatkaa on max 10km. Tästä syntyy aina lisää syitä perumiseen.
Kaikki tuntuvat olevan nykyisin oman perheen lisäksi vain omien sisarusten kanssa. Minusta se on hienoa ja niin mekin tapaamme paljon siskomme kanssa. Mutta kaipaan ihan todella niitä mun vanhoja ystäviä.
Jos minut lapsineen kutsutaan johonkin, niin varmasti tulemme sovittuun aikaan ja peruisin jostain oikeasti tärkeästä syystä, en siis siksi etten jaksakaan tulla.
Eniten harmittaa ystäväni käytös joka on lapseni kummi. Hän ei yleensä vastaa puhelimeen moneen päivään ja sitten kun vastaa tai tulee viesti, hän sanoo aina että unohtui tms. Tietysti voikin unohtua, mutta että aina?
Ystäväni peruu myös viime tingassa sovitut menomme. Aiemmin olin juuri saanut tuotua jostain esim kahvipullat ja sitten hän soitti ja perui, vaikka hänen olisi jo siihen aikaan pitänyt olla meillä. Ja minä sitten en tietenkään viitsinyt sanoa, että voi kun tein jo sitä ja tätä, etten suututtaisi..
Ja se olen minä joka hänelle soitan. Niinkuin monelle muullekin.
Tämä ystäväni on silti äärettömän tärkeä minulle, enkä tajua miksi me ei voida nähdä useammin, tai miksi hän ei soita.
Kaikki ovat onnitelleet uudesta raskaudestani, se on tuntunut todella kivalta. Mutta siihen se on myös jäänyt.
Onko jollain muulla tällaista ongelmaa pienellä paikkakunnalla? Olen ajatellut jos löytäisin täältä uusiakin ystäviä. Niitä varmaan olisi jossakin perhekahviloissa. Tässä on se ongelma että kaikki tuntee toisensa. Eletään edelleen siinä mielessä samaa kuin ylä-asteella, eli jotkut on ihan idiootteja jne. Mutta eivät ne välttämättä ole. Ja ihan eri asia on millainen oli koulussa kuin mitä nyt.
Tiedän yhden kivan, jolla on samanikäinen lapsi kuin mulla. Tähän asti olemme jutuissa vain facebookissa. Haluaisin pyytää hänet meille lapsineen. Ja varmasti tulisikin. Mutta sitä just, että pelkään näiden "vanhojen ystävieni" reaktioita" Aika tyhmää eikös? Isossa kaupungissa tätä ongelmaa ei olisi!
Mutta ystävillänikin on uusia kavereita, töiden puolesta joita minä en tunne ollenkaan. He ovat kaikki samalla sairaanhoidon alalla vuorotyö-aikoineen. Minä olen ainut joka tekee töitä koneella 8-16, joten tämä vaikuttaa myös.
Haluaisin kokemuksia ja ihan vähän neuvojakin. Kaipaan ystäviäni ja sitä aikaa kun aina soiteltiin. Nyt kaikki on jäänyt. Onneksi minulla on ihana perhe!
Kommentit (8)
Kaikkia ystävyyssuhteita ei vain voi vetää perässään läpi koko elämänsä.
Jotkin aikanaan hyvätkin ystävyyssuhteet vain kuivuvat vuosien saatossa ilman suurempia syitä, ei se tee sitä vanhaa ystävyyttä huonoksi, siinä ehkä voisi käyttää kliseetä että elämä kuljettaa eri teille.
Toisaalta jotkin hyvät ystävät säilyvät läpi elämän ilman suuria ponnisteluja.
Sellaiset ystävät ovat kultakimpaleita!
Vaikka ei olisi tavattu aikoihin, voidaan jutella ikäänkuin jatkettaisiin siitä mihin viimeksi jäätiin.
Joidenkin kanssa tähän ei pysty vaikka näkisi joka viikko.
Hyviä ystäviä kutsun "sielun siskoiksi", se kuvaa jotenkin sitä että ollaan toiselle tärkeitä ja molemmat tietävät sen ja se on tärkeää.
Jos aina yksipuolisesti pitää yhteyttä, aina toinen peruu tapaamiset, aina toinen soittaa..se ei mielestäni kanna kovin pitkälle.
Eikä se ainakaan anna hyvää mieltä.
Voisitko tavata puistossa/kerhossa/töissä jossain ihan uusia ihmisiä ja löytää sieltä "sielun siskon" tai ainakin seuraa.
Toivottavasti löydät itsellesi ystävän/ystäviä. <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kylläpä kirjoitit kauniisti :)
jäädessäni äitiyslomalle aion käydä sellaisissa avoimissa päiväkodeissa. Josko sieltä löytyisi uusia tuttavuuksia!
ja suurin osa ystävyyssuhteistani on vaihtunut aina elämäntilanteen muuttuessa, noin 5-8 vuoden välein, niin se valitettavasti vain on. Toisaalta, sen ansiosta suuntautuu ulospäin ja löytää uusia ystäviä uusissa elämänvaiheissa!
Sinulle 5,
meneeköhän se useinkin noin, että ystävät vaihtuvat vuosien mittaan. Minä kun olin aina kuvitellut että ystävät ne ovta jotka pysyvät, 10 vuoden jälkeenkin. Meillä on kuitenkin ne suurimmat muutokset jo tapahtuneet, muutot, opiskelut, perhe. Luulisi, että nyt mennään sitä samaa vaan eteenpäin, töitä ja kotia. Mutta ei se taida niin mennä....
Toivon, että tännekin paikkakunnalle tulisi jotain perhekahvilaa yms.
ole ollut ystäviä 4 vuoteen. kaikki hävisivät kun aloin esikoista odottaa. sitä ennen ei tarvinnut ikinä mennä mihinkään yksin kun oli aina ystäviä ympärillä. nykyään, jos pyydän lapsettomia kavereita kylään, vastaus on aina joku ympäripyöreä "joo mulla on tää ja ens viikko ja sitä seuraava viikko IHAN TÄYNNÄ, katotaan sen jälkeen". ja lähin vanha "sydänystävä" asuu alle 10min automatkan päässä.
välillä tuntuu että olen tosi yksinäinen. mulla ei ole kun lapset ja mies (edes äitini kanssa en ole väleissä). miehellä sitten taas on sellanen kaveriporukka että ne kaverit ei "häviä" mihinkään kuten mulla on käynyt vaikka näkisivätkin vaan kerran kuussa.
onneksi on edes pari kaveria jotka on saanut lapsen/odottavat lasta. heistä saa edes vähän seuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suurin osa suhteistani onkin ollut jo lähemmäs 20v... Kunnes sain lapseni. Ystävilläni on lapsia, ensimmäiset jo vuosia vanhempia kuin omani. Tunnen, että muiden ystävyyssuhteet eivät ole kariutuneet lapsensaantiin, vaan tapailuja on jatkettu normaalisti. On pyydetty lasten synttäreille jne.
Omani on "hieman" raivoisa, lapsen ensimmäisen vuoden meillekin tuli kutsuja, mutta viimeiseen kolmeen vuoteen emme ole olleet haluttuja enää mihinkään. Aina sanotaan, että "olet kyllä tervetullut, jos vaan voit tulla yksin...". Ja en tietenkään voi, yksinhuoltajana.
Toivon todella, että löydän joskus uusia ystäviä (kunhan lapsi rauhoittuu ja päästään aloittamaan uusien suhteiden haaliminen...), siihen asti saamme varmaan tyytyä vain toistemme seuraan. Toisaalta, tulipa ainakin selväksi, ettei kukaan ilmeisesti kovinkaan tärkeä ystävä koskaan ollutkaan.
Voiko tosiaan olla niin 8, että lapsesi takia on menot vähentyneet? Ystäväsi eivät siis ole pitäneet vähän raivoisasta lapsestasi? No eihän tuollaiset ole ystäviä ollenkaan!
Onhan mullakin mennyt siihen, että ystävilläni on paljon vanhemmat lapset kuin minulla, 4 vuoden erolla. Eli kun minä puhuin vauva-ajan jutuista niin eihän heitä enää ne kiinnostaneet. Tai kun olimme eräässä tapahtumassa, muut lapset leikki keskenään ja vanhemmat joi kahvia. Paitsi minä, joka juoksin 1-vuotiaani perässä..
Alue: Aihe vapaa
Kerroin avauksessani, ettei minulla taida olla enää yhtään sydänystävää, kun en ole jaksanut pitää kehenkään yhteyttä. Nyt olen ollut äitiyslomalla jo 8 kk ja yht'äkkä tunsin itseni yksinäiseksi.
Työni on todella sosiaalista ja kiireistä, ja meillä on yhteensä neljän lapsen uusperhe, joten joudumme iltakaudet kuskaamaan lapsia harrastuksiin. Niinpä mulla meni näköjään 8 kk aikaa toipua siitä väsymyksestä ja yksinäisyyden tarpeesta, joka mulla oli päällä kun jäin äitiyslomalle. Nyt vasta tuntuu oikeasti siltä, että jaksan tavata taas ystäviäni.
Olen nyt ottanut yhteyttä moniin vanhoihin ystäviini, ja he ovat olleet todella ilahtuneen kuuloisia. Yhden kanssa menen jopa lounaalle tällä viikolla. Oli mukava huomata, ettei minua ihan ole unohdettu...
Kyläilty ei olla mekään missään pitkään aikaan, eikä kukaan oikeastaan meillä (paitsi vauvaa katsomassa silloin kun hän oli juuri syntynyt). Syy on varmaan se, ettei olla oikein jaksettu kutsua meille ketään, ja ollaan oltu niin passiivisia kaikin puolin. Nyt aion korjata tilanteen ja kutsua meille ystäviä, joille ollaan oltu kyläkutsuja velkaa varmaan pidemmän aikaa...
Uskon, että tilanne alkaa parantua ja kohta voin taas sanoa, että minulla on jopa sydänystäviä. Nykyajan elämänmeno on vaan niin hemmetin stressaavaa, ettei työssäkäynnin ja lastenkasvatuksen ohella vaan jaksa kyläillä tai kutsua kotiin vieraita. Mun täytyy näköjään olla kotona, että jaksan olla sosiaalinen.