Kuinka paljon pitää ymmärtää jos lapsettomuudesta kärsivä perhe

mutta kertoo mun mielestä aika paljon ihmisen luonteesta jos ei suo edes muille onnea.



Varmasti tekee kipeää nähdä vauvoja jne. mutta jos vain kohtaisi asian, saattaisi se jopa auttaa???

Kuinka paljon ymmärtää? Niin paljon kuin se sinulta vain luonnistuu! Aina voi ymmärtää enemmän, jos haluaa. Ei se ole sinultakaan pois, vai? Koskee tietenkin mitä asiaa tahansa.



Ei aina tai useinkaan ole kyse siitä, ettei soisi toisille onnea, tai että toisten lapset olisivat jotakin liikaa. Liikaa voi olla oma suru lapsettomuudesta, siitä ettei halusta huolimatta voi olla äiti, tai ettei asialle mahda mitään. Niin yksityisiä, voimakkaita ja raastaviakin tunteita, joiden kanssa ei aina halua olla ihmisten ilmoilla. Tai pysty. Oman surun ja tuskan kantamisessa on jo tekemistä, ei siitä tarvitse sosiaalipornoa toisille tarjota. Itse olen tosi harvalle edes kertonut lapsettomuudesta - en halua kantaa oman tuskani lisäksi enää muiden ajatuksia asiasta. Se on ehkä se rankin osa - pysyä kasassa surusta huolimatta, parhaansa mukaan pystyä elämään arkea. Itsestään on oikeus pitää huolta ja suojella itseään. Usein niiltä tilanteilta, joissa muiden läsnäollessa suru viiltäisi liian syvältä. On oikeus vaalia sitä mikä on ehjää. Sen varassa ovat myös voimat.



Itse en juurikaan karta toisten lapsia, päin vastoin. Mutta ei lasten kohtaaminen mitenkään "auta" omaan kipuun ja suruun ja toiveeseen. Hassu ajatuskin. Eikä tilanteiden kohtaaminen auta, ei se että jokin jälleen viiltää syvältä. Se vain viiltää syvältä, jonka jälkee on taas koottava itsensä. Se mikä auttaisi, olisi että saisi tulla äidiksi, hoitaa omaa lasta, elää vanhemmuutta. Voin silti iloita lapsista yleensä, ja iloitsenkin.



Hyvin hienovaraiset ovat ne rajat, joissa jokin sana, teko tai keskustelunaihe on vain juuri sillä hetkellä liikaa. Toisten kanssa nuo rajat tulevat useammin ja nopeammin vastaan kuin toisten.



Kannan itse vastuuta siitä, että pysyn järjissäni, jotenkin kasassa, siksi myös suojelen itseäni. Minun on mietittävä, minkä verran nyt jaksan, miten paljon asetan itseäni alttiiksi, mistä kerään voimani?



Ei hiukkastakaan ole kysymys siitä, suonko vai enkö toisille onnea. Suon. Onneksi olkoon, todella, kaikille keillä lapsia on. Teidän onni ei ole minulta mitään pois. Jotain on pois ihan teistä riippumatta. Ei minun suruni teiltä teidän lapsia vie, tai mitään heistä. Ehkei näitä kahta tarvitse asettaa vastatusten?

- lapseton

Kaikkea hyvaa sinulle!

kärsii lapsettomuudesta. Ja juuri niin, ei siinä mikään kohtaaminen auta, eikä hyväksyminen, se suru on niin suuri. Joka kerta kun joku on raskaana, hän lähes murenee. Olen ollut läsnä sellaisissa hetkissä että suru on ollut niin suurta, että munkin sydämeni on lähes pakahtunut. Ei munkaan läheinen kadehdi toisilta mitään ja kyllä, hänen elämänsä on täynnä yrittämistä, ja kasvamista ja oman elämänsä, lapsettomuuden hyväksymiskamppailua- Lapsettomuuden suru on todella suuri ja varmaan elinikäinen.