Hullu olen.

Sairastuin 17 vuotiaana masennukseen lähinnä rahaongelmien takia. En saanut opintotukea, opintolainaa enkä asumislisää kun opiskelin lukiossa vaikka olin jo pitkään asunut omillani. Vanhemmat eivät halunneet minua auttaa. Tulin raskaaksi poikakaverilleni jonka kanssa suunnittelimme yhteen muuttamista kun hän on valmistunut parin kuukauden yliopistosta.

Kesätyörahani olivat lopussa ja hain harkinnan varaista opintotukea, en saanut. Parin kuukausen päästä onneksi alkaa asumistuki juoksemaan kun täytän 18, mietin. Eihän se elämä ihan toivotonta ollut. Kuitenkin siinä välissä olisin tarvinnut jostain rahaa kun oli vuokra jollain maksettava eikä opiskelijakaan elä pyhästää hengestä. Söin siis pelkän kouluruuan eikä raskaanaoleva voi elää yhdellä ruualla päivässä. Käännyin sossun puoleen mutta en saanut mitään koska alle 20-vuotiaan tukiin vaikuttaa vanhempien tulot. Myöskään harjoittelupaikkaa minulle ei järjestetty koska olin kuitenkin toisen asteen koulutuksessa eikä harjoittelua voi tehdä iltaisin. Perheellisenä olisin saanut tukia, mutten vielä raskaanaolevana. Muuta työtä en saanut enkä halunnut lopettaa koulua. Olisi ehkä pitänyt. Masennuin tosi pahasti.

Painoin 6. raskausviikolla 43 kiloa eikä minulla ollut varaa ostaa hedelmiä jotka olisivat auttaneet pahoinvointiin. Hain apua psykiatrian poliklinikalta mutta eihän sieltä rahaa saa. En kuitenkaan kertonut raskaudestani koska olin alaikäinen ja pelkäsin että he kertoisivat äidilleni. Sitten täytin 18 ja ajattelin että WAU, ensi kuussa alan saamaan asumistukea:)

Äitini oli saanut tietämättäni kutsun psykiatrian poliklinikalle, jossa olin uhannut tappaa itseni jos ei ala tippumaan rahaa. Äitini oli vihainen kun olin mennyt vieraille ihmisille kertomaan rahaongelmistani koska sehän koski myös koko " hyvää" perhettäni. Äitini sanoi hoitajille ja sossulle että valehtelin ja että hän antoi rahaa minulle. Ja että olin tappamassa itseäni joka tapausessa. Hän sitten hommasi minulle lähetteen Pitkäniemen mielisairaalaan. Minulle ei kerrottu edes mihin olin menossa. Sairaalassa lääkärin haastattelussa en pystynyt sanomaan sanaakaan koska olin niin shokissa. Myöntelin vaan että joo, kyllä tapan itseni, olen tosi huoni ihminen (Vaikken oikeasti niin ajatellut mutta uskoin olevani hullu ja että äitini on oikeassa.) En myöskään kertonut raskaudestani. Olin edellisellä viikolla täyttänyt 18 joten minut vietiin aikuisten osastolle. En suostunut puhumaan henkilökunnalle mitään, minulle alettiin syöttää jotain lääkkeitä. Kolmen viikon päästä osastolle tulostani aloin vuotaa ja sikiö tuli ulos viikolla 12+3. Se näytti jo ihan ihmiseltä vaikka olikin ihan pieni ja liiskaantunut. En kahteen kuukauteen puhunut mitään, olin ihan varna että keskenmeno johtui lääkkeistä tai ainakin stressistä minkä paikka minulle aiheutti. Pääsin parin kuukauden päästä ulos ja ainoa ajatukseni silloin oli että mun on pakko tappaa itseni.





Siitä on jo kauan aikaa, lähes viisi vuotta. Olen saanut kaksi lastan, mutta aina öisin ja

joskus muutenkin mietin että vedin lapseni alas mielisairaalan vessanpöntöstä.



Olen ihan hajalla vieläkin. En pysty jatkamaan normaalia elämää. Miten olette selvinneet traumaattisista tilanteista?