Hirveä ahdistus ja tunteet pinnassa - mikä pielessä?
Tiedän, ettei tämä oikeastaan tänne palstalle kuuluisi, mutta kirjoitan kuitenkin.
Jo pidemmän aikaa (kuukausia) on tuntunut siltä kuin oma persoonallisuus olisi muuttunut. Ehkä tuo on vähän liioitellusti kirjoitettu, mutta tarkoitan sitä, että koko ajan olen niin herkällä mielellä. Alkaa siis itkettää jo joitakin mainoksia katsoessa! En ole ennen ollut näin herkkä. Ennen pystyin katsomaan kauhuleffojakin - nyt ne ahdistavat.
Nyt otan todella herkästi itseeni jos joku sanoo jotain tai jos mieheni sanoo jotain vähän tulkinnanvaraisesti.
Meillä on taloudellisesti hyvin tiukkaa, vaikka molemmat ovatkin töissä. Voi olla että stressaan sitäkin, mutta en ennen ole reagoinut stressiin tällä tavoin. Kaikki raha asiat ahdistavat aivan tolkuttomasti, myös se ettei ole varaa ostaa uusia vaatteita kun vanhat ei edelleenkään mahdu, ja eilenkin ainoat saappaat joita voin töissä käyttää hajosivat. Ahdistaa tämä oma kroppa mikä ei tunnu palautuvat vatsan osalta ollenkaan lähellekään entistä...
Tuntuu, etten ole lähes mihinkään tyytyväinen... no paitsi omaan ihanaan poikaani 1,4v. Ja kaikkeen reagoin itkua vääntämällä...
Kuulostaako kenestäkään tutulta?
Voisiko kyseessä olla ihan stressistä johtuva väsyminen? vai masennusta?
Alkaa ahdistaa tää ainainen itkua vääntäminen...
Kommentit (3)
Hei, pakko vastata tähän, koska mulla oli tismalleen samanlainen olo, kun tyttömme (nyt kohta 3 v.) oli vajaa puolitoistavuotias. Meillä oli myös silloin taloudellisesti vähän tiukkaa. Mä olin palannut puolen vuoden työjakson jälkeen kotiin olemaan tytön kanssa ja tekemään gradua, miehes oli palannut kotoa töihin ja työtilanne oli epävarma. Lisäksi tytöllämme oli pahat allergiat päällä ja elämä tuntui muutenkin kiikkerältä.
Tunnistan tuon kuvailemasi itkuisen ja herkän olotilan tosi hyvin. Joka päivä tuntui, että romahtelin ihan pienistäkin asioista, vaikka periaatteessa kaikki oli hyvin. Olin kamalan väsynyt. Ja onneksi jossain vaiheessa ymmärsin (tai läheiseni ymmärsivät), että olin myös ainakin lievästi masentunut.
Jotenkin tuntui, että kyse oli tosi myöhään tulleesta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, tai ainakin oireet olivat samanlaiset. Jälkeenpäin olenkin itse tulkinnut, että kyseessä oli jonkinlainen " äidiksi tulemisen jälkeinen masennus" . Kasvukipuja. Vaikeuksia sopeutua siihen, että " tällaista tämä nyt on" . Kaikki se vastuu ja ihan vain arki tuntuivat kamalan raskaalta taakalta. Muutos aikaisempaan elämään tuntui yhtäkkiä melkein liian isolta, vaikka ensimmäinen vuosi tytön kanssa oli ollut kiva ja kai suhteellisen helppokin.
Tilanne jotenkin laukesi, kun ystäväni totesi mulle ääneen, että vaikutin masentuneelta. Ehdin jo varailla aikaa opiskelijaterveydenhuollon psykologin juttusillekin, mutta en ehtinyt koskaan sinne asti (törkeän pitkät jonot), kun vointini parani " kotikonstein" . Ystäväni herättelemänä sain kerrottua miehelleni, että taidan olla masentunut ihan oikeasti. (Mies toki oli huomannut, että olen itkuinen ja ahdistunut, mutta arveli sen olevan vain tavallista " kotona olevan ja gradua tekevän äidin uupumusta" .) Keskustelun jälkeen mies rupesi ihan uudenlaisella otteella ottamaan vastuuta arjesta ja kotiasioista, vaikka kävikin töissä, ja mulle järjestyi enemmän omaa aikaa.
Luulen, että ihan myös tilanteen tiedostaminen ja sen myöntäminen, ettei mulle äidin ja vastuullisen vanhemman rooliin siirtyminen käynyt kivuttomasti, vaan olin ahdistunut, vaikka pystyinkin hoitamaan rakkaan lapseni, kodin ja arjen pyörittämisen moitteettomasti. Yksinkertaisesti sen myöntäminen, että olin heikko ja väsynyt, enkä rakastanut kaikkea arkista aherrusta - se helpotti. Tuli pohdiskeltua paljon omaa elämää ja sen muuttumista. Pikkuhiljaa rupesin tuntemaan oloni paremmaksi ja löysin taas sellaiset ilon ja riemun ja huolettomuuden tunteet, jotka olivat olleet pitkään kadoksissa. Suuri stressikin helpotti siinä kevään aikana, kun sain vihdoin graduni valmiiksi (melkoinen suoritus kaiken sen mylläkän keskellä) ja aloitin uudessa työpaikassa.
En tiedä, oliko kaiken tämän kertomisesta ap:lle mitään apua, mutta ajattelin kuitenkin kirjoittaa, kun kuulosti niin kovin tutulta tuo kuvailemasi olotila. Toivottavasti elämä alkaa pian näyttää valoisammalta. Älä epäröi hankkiutua juttelemaan jonkun ammatti-ihmisen kanssa, jos alkaa tuntua siltä, että elämä on yhtä itkua. Sellaiseen on aina jokin syy, joka kannattaa selvittää ja purkaa. Masennus ei aina johdu siitä, että elämässä olisi tapahtunut jotakin erityisen dramaattista ja kamalaa, tai että asiat olisivat erityisen huonolla tolalla. Joskus pelkät arkiset asiat ovat liian raskaita ja ihminen menee vähän rikki. Olemme kaikki joskus heikkoja, eikä sitä kannata ainakaan hävetä. Mun oli silloin 1,5 vuotta sitten tosi vaikea myöntää kenellekään, että saatoin ehkä olla masentunut. Itkeskelin vain salaa ja yritin ihmisten seurassa skarpata hulluna. Vasta kun pystyin myöntämään, ettei kaikki oli kunnossa, tilanne alkoi helpottaa.
Hyvää vointia!:)
Lumileopardi rv 18 ja esikoinen kohta 3 v.
Moikka
Kuulostaa aivan samalta mitä minullakin. Kaikki varmaan johtuu siitä iänkaikkisesta VÄSYMYKSESTÄ sekä siitä että kesä vaihtui syksyksi ja tulee taas pimeä talvi:( Raha huoletkaan ei sitä paranna...joten et ole yski...täällä on täsmälleen samanlainen tyyppi joka ajattelee just noin...
niii ja suklaata mussutan vaikka kropalle pitäisi tehä jotain...
Mulla oli myös lapsen syntymän jälkeen toooosi pitkään vähän samanlaiset fiilikset. Pistin kaiken hormoonien piikkiin, itku saattoi tulla ihan mistä vaan milloin vaan. Kaikki ahdisti, oma koko, oma " saamattomuus" . Mä kans tykkäsin ennen katsoa kauhuelokuvia, nykyään en edes uskalla ajatella katsovani niitä, näen monta yötä painajaisia! Synnyttäneillä kavereilla ei kellään ollut niin voimakkaasti tai pitkään tämmöstä oloa. Onneksi nyt on jo alkanut helpottaa ja olen alkanut tuntea itseni itsekseni, paitsi koon suhteen=)
Viellä sen verran että jos oikeasti alkaa niin kovasti ahdistaa ja tuntuu pahalta niin puhu jonkun oikean ihmisen kanssa, ystävän, äidin, miehen jonkun jonka vastauksista ja tuesta olisi konkreettisesti ja heti apua.
Tsemppiä!!!