Oma äiti pännii

oma äitini on myöskin hankala tapaus ( hänellä on kylläkin selkeästi mielenterveysongelmia ja ollut hoidossakin) toivoisin kuitenkin kovasti, että hän voisi toimia mummon roolissa. Haluaisin kovasti tuottaa hänelle iloa, että hän saisi myös nauttia ihanasta vauvastamme, jota on kovin odottanut. Hänen kanssaan oleminen on kuitenkin lähinnä rasitus itselle ja olen paljon miettinyt hänen vointiaan ja miten voisin auttaa ja usein hän on pahoittanut myös mieleni. Olemme myös soitelleet tosi usein ja olen kiinteästi yrittänyt auttaa häntä tuloksetta.. aloin ahdistua jo itsekin ja olen lähtenyt muuttamaan tilannetta. en voi juurikaan vaikuttaa äitini tilanteeseen, enkä ole vastuussa hänestä ja hänen käytöksestään. Hän ei voi olla sillä tavalla isoäitinä, jota itse kovasti toivoisin. Minulle on vaikeaa hyväksyä sitä, mutta nyt on parempi, että näemme aika paljon harvemmin ja aluksi tuli rajaksi, että soitamme vain kerran viikossa, nyt sekin on siirtynyt osin sähköpostiin. Käymme kuitenkin muutaman tunnin pikkuvisiitillä noin kerran kuussa ja siitä tulee molemmille parempi mieli. Enempäää en häneltä tällä hetkellä odota.



Viestissäsi minusta oli huolestuttavaa, että soitat joka päivä. Jos äitisi on masentunut hänen kyllä tietysti pitäisi saada jotakin hoitoa.

Muista kuitenkin, että ykkösprioriteettisi on omat lapsesi ja oma jaksamisesi ja hyvinvointisi ja äitisi on itse päävastuussa omasta elämästään, ettet väsytä itseäsi liialla vastuulla - vaikkakin hintana olisi se, että suhde mummoon ei muodostuisikaan sellaiseksi kuin toivoisi ja pitäisi. Tuo on kyllä niin tunneherkkä asia, että kyllä sitä paljon murehtii. Tärkeintä lapselle on kuitenkin, että omat vanhemmat jaksavat hyvin!

Itseni on kyllä helppo puhua sikäli, että lapseni muut kolme isovanhempaa ovat hyvissä voimissa ja heistä on paljon iloa.

Kyllä silti kovasti toivoisin, että myös oma äitini voisi olla hyvä mummo...



Voimia!

meillä tilanne tällä hetkellä parempi, mutta ymmärrän miltä sinusta tuntuu.

Omalla äidilläni masennus myös nostaa päätään aika ajoin, mutta tuntuu että pahin on (ehkä) takanapäin. Muutama vuosi sitten tilanne oli tosi paha, äitini masennus + lääkeriippuvuus ja kaikenlainen sekasorto ennen niin " normaalissa" perheessämme oli saada meidät läheisetkin sekopäisiksi.. :/

Odotin silloin esikoistani, ja jo sekin teki asian vaikeammaksi kun oli itsekin herkemmässä tilassa. Tyypillinen oire äidilläni oli juuri se, että syytteli meitä läheisiä siitä ettei kukaan välitä, eikä käy kylässä, eikä soita, ja saatiin hyvin paljon muutakin syyttelyä ja p..tä niskaan. Ei sillä ollut mitään väliä soittiko miten usein tai kävi, koska olimme kaikki häntä vastaan kuitenkin.

Tämä kuuluu kyllä tyypillisesti masentuneen ajatuksiin, mutta on tosi raskasta läheisille. Vanhempani myös erosivat ja myivät kotitalomme tuossa hässäkässä, joka tietenkin lisäsi stressiä soppaan.

Edelleenkin äitimme välillä jaksaa jankuttaa minusta vanhoja asioita, mm. miten hirvittävä isämme on ollut ym..Raskasta kuunnella moista kun on vielä itse usein ihan eri mieltä tapahtumien kulusta, eikä minusta myöskään aikuistenkaan lasten pitäisi tarvita kuunnella toisen vanhemman haukkumista. Siinä ollaan niin " kahden tulen välissä" kuitenkin.



Äitini oli välillä lyhyen aikaa jopa psykiatrisella osastolla hoidossa, ja kävi jonkinmoisessa terapiassa..pikkuhiljaa ajan myötä on helpottanut, nyt syö edelleen mielialalääkkeitä, mutta oikein huonot masennusjaksot ovat jääneet minimiin..

Soittelemme yleensä muutaman kerran viikossa, nähdään vaihtelevasti n.2-4krt kuussa. Lapsenlapsiin hänellä on ihan hyvät välit, muttei juuri ota kovin paljon " vastuuta" heistä..enemmän vähän leikkii heidän kanssaan kun on kylässä, mutta esim. yökyläilyä tai muutenkaan pitempää vierailua ilman meitä vanhempia ei ole koskaan ollut. Surettaa esim. se että mummo ei ole sellainen jolta voisi pyytää lastenhoitoapua " oikeasti" - aina pitäisi olla varahoitaja kuitenkin, koska äidin mielialoista ja väsymyksestä ei koskaan tiedä. Yhtenä päivänä kaikki ok, toisena ei jaksa nousta sängystä.



Nyt meni omien juttujen jaaritteluksi- sorry ;) Mutta minustakin olisi hyvä jos pystyisit hieman hellittämään äidistäsi, vähennä vaikka soittoja muutamaan kertaan viikossa. Olisi tietysti hyvä että saisit äitisi ohjattua lääkäriin, ellei hän ole jo käynyt, masennus ei parane itsestään ja voi viedä pitkänkin ajan..

Puhuin itse lääkäreiden ja hoitajien kanssa aiemmin, koska tuntui että oma pää räjähtää kun huolehti niin äidin tilasta, ja tuntui että tappeli vain tuulimyllyjä vastaan. Kerran soitin hänen terapeutilleen ja juttelin ja yllätyksekseni vollotin kuin lapsi kun joku kerrankin kuunteli MINUA. Eli omaa oloa voi oikeasti helpottaa hakeutumalla itse puhumaan asioista asiantuntijalle!

Tärkein asia on se, että muistat että ET OLE VASTUUSSA äitisi elämästä. Hän on aikuinen ihminen, vaikkakin olisi masentunut, etkä voi häntä muuttaa etkä auttaa ellei hän itse halua. Tukea voi, ja soitella ym, mutta jos itsestä alkaa tuntua liian raskaalta, on aika hellittää hieman! Oma perheesi ja oma jaksamisesi on kuitenkin tärkeintä!



Tsemppiä ja jaksamista. Toivottavasti asiat siitä hieman helpottavat ajan myötä, ja muista huolehtia myös itsestäsi!

Meillä ei ole ollut samaa tilannetta, sillä äitini aikanaan haki itse aktiivisesti itselleen apua. Tosin hän muutenkin erilaisessa elämäntilanteessa ja olotilakin taisi olla toisenlainen. Muutenkin hän omasta mielestään on kärsinyt yhdestä sun toisesta sairaudesta ja tykkää myös puhua läheisten sairauksista. Masennukseen äitini sai lääkkeitä, terapiaa sitten ei. Toipuminen vei pikkuhiljaa pari vuotta ja muutos oli lopuksi aika iso, mutta tapahtui pikkuhiljaa. Muistan vielä aikoinaan hänen flegmaattisuutensa ja sen kun hän kulki meillä ollessaan perässäni kuin koiranpentu joka paikkaan. Silloin hän ei jaksanut oikein edes sättiä yms. vaan vain oli. HÄn väsyi kaikesta ylimääräisestä ja ei halunnut/uskaltanut uusia asioita.



Vieläkin äidissä on asioita joiden kanssa ei oikein jaksaisi. Hän myös syyttelee helposti muita ja haukkuu muita (mutta nyt sentään puhuu). Lisäksi edelleen tykkää puhua vaivoista, sekä omista että muiden. Äitini stressaantuu kaikesta ylimääräisestä ja kärsii sitten stressin aiheuttamista vaivoista. Hän tarvitsee tietyn päivärutiinin ja valmistautuu kaikkeen ylimääräiseen, kuten kyläilyihin ajoissa. Lapsien kanssa on meillä ollessaan, mutta esim. yökyläilyjä ja muita sellaisia pidempiä hoitojaksoja ei tule kyseeseen. Pienten lasten kanssa ei uskalla olla, vaan isompien jo omatoimisten. Äitini näkee asiat omalta kannaltaan, eikä edes ymmärrä lasten tarpeita kovin hyvin.



Vaikka äitini sairastui aikanaan (oli useampaa asiaa samaan aikaan ja henkisesti en tiedä edes määritelmiä, vain lääkityksestä), niin silti on ollut jo ennenkin samanlainen ihminen. Ei se kaikki tullut yhtäkkiä ja nyt vaikka onkin kunnossa, on sama ihminen edelleen. En osannut edes odottaa häneltä tietynlaista mummoutta lasten suhteen, ei hän ollut aikanaan edes kovin hyvä äitikään. Pikemminkin olen yllättynyt että hän haluaa olla mummo ja on parempi kuin odotinkaan nyt. Mutta en siis ole osannut odottaa häneltä niin paljoa ja olen pitänyt aina tarvittaessa etäisyyttä.

Äitini on minulle sellainen riippa, jota joudun kuljettamaan perässä. Puhumme päivittäin puhelimessa, mutta nykyään ainoastaan sen takia, että yritän saada hänet pysymään tolpillaan. Välillä miltei mahasta ottaa, kun puhelin soi ja saa pelätä kunkin hetken mielentilaa. Enimmäkseen on ihan iloinen, mutta silloinkin täytyy 100% myötäillä ja puhua vain hänelle sopivia asioita, jotta mielentila ei säry. Joskus huutaa tai on masentunut. Pahimmillaan uhkaa tappaa itsensä, ellei ole ehdottomasti joka asiasta samaa mieltä. Yritän nykyään vältellä tapaamisia, koska ne ovat niin raskaita ja tilanteesta on vaikea päästä eroon, jos hänen mielentilansa alkaa heitellä. Puhelimessa voi oman olon pahentuessa keksiä jonkun syyn katkaista, mutta tavatessa olen ihan avuton. Periaatteessa äitini on rakastava mummu, mutta joskus haluaisin katkaista välit kokonaan. Joskus sisuunnun ja en vastaa puhelimeen, mutta voi soitella kymmenenkin kertaa illan aikana, kunnes vastaan. Mitään huumoria ei ymmärrä, ei itseironiaa, eikä pysty yhtään lohduttamaan läheisiään ongelmissa. Kuten veljeni joskus hyvin tähdensi, että jo lapsena äitini alkoi heti huutaa omista ongelmistaan, jos vaikka veljelleni tuli itku jostain. Saman muistan itsekin: koskaan meillä muilla ei saanut olla pahaolo vaan se johti heti raivariin siitä, kuinka vaikeaa äidilläni on.



Äidilläni on myös uskomaton kyky riitaantua ihmisten kanssa ja kohtalaisen normaalit vastoinkäymiset johtavat täydelliseen sotaan, josta ei itkua ja huutoa puutu. Pienikin yritys suhteuttaa ongelmia paikalleen johtaa useimmiten huutoon siitä, kuinka vihaa meitä kaikkia.



Äitini on narsisti. Ihan selvä tapaus koko lähipiirin mielestä... hänelle asiaa ei tietenkään voi sanoa. Persoonaan sisältyy myös ääretön itseihailu, ylivertaisuuden kuvitelmat ja varmuus siitä, kuinka jokainen kadehtii häntä. Lisäksi hän ei koskaan suostu puhumaan " tavisten" kanssa vaan aina marssii suoraan ison pomon puheille, jos vaikka saa sakon ja on tyytymätön poliisin käytökseen häntä kohtaa.



Olemme yrittäneet pahimpien kausien aikana saada ottamaan lääkkeitä, mutta se on mahdotonta, koska osoittaisi, että hänessä on jotain säröä.