" Kunnollinen" mies mutta silti tökkii
Kaipaan neuvoja ja tukea. Tilanteeni ei liene mitenkään ihmeellinen mutta silti tuntuu kuin tukehtuisin.
Olemme olleet avokin kanssa yhdessä 14 vuotta. Lapset on 1 ja 3v. Mieheni on yrittäjä, itse olen hoitanut lapsia kotona kohta 4 vuotta. Tiesin jo vuosia sitten että tästä ei hyvä heilu, kaipaan itseäni ja muita aikuisia niin valtavasti, rakastan toki lapsiani mutta ne eivät yksinään riitä täyttämään tarpeitani. Parisuhteelta en saa tällä hetkellä mitään, enkä myöskään anna sille mitään. Olemme mieheni kanssa niin erilaisia ja tuntuu että lapset toivat sen vielä paremmin esille. Ja varsinkin tämä arki jossa olen henkinen yksinhuoltaja ja mies sitten meidät elättää.
Mies kyllä auttaa, tekee pyydettäessä jne. mutta jotenkin koen silti että vain minä olen se joka niitä narujaan käsissään pitää ja siten siis kannan ainoana todellisen vastuun. Paitsi taloudellisen vastuun, joka on tällä hetkellä täysin miehelläni ja siitä kyllä häntä arvostan kovasti.
Mieheni on mielestäni tyhmä, en arvosta hänen mielipiteitään koska tuntuu että niitä ei ole. Olemme historiamme aikana olleet pari jossa minä olen kynnysmatto ¿ nyt se on historiaa ja minä olen pirttihirmu ja mieheni tahto on teillä tietymättömillä. Molemmat ovat erittäin tyytymättömiä. Meiltä puuttuu läheisyys ja kommunikaatio, seksistä nyt puhumattakaan. En halua seksiä, toisinaan mietin mahtaisinko haluta sitä jonkun toisen miehen kanssa, juuri nyt tuntuu etten välttämättä edes sitä, sooloilukaan ei kiinnosta vaikka tarvitsisin sitä, sillä olen kireä ja kärsimätön kuin viulunkieli.
Arki on todella vaikeaa, kaikki pyörii vain lasten ympärillä ja eniten harmittaa se kun aina miestä kuitenkin odottaa töistä kotiin ja sitten jotenkin pettyy kun toinen onkin vaan se oma tylsä ja ennalta-arvattava oma itsensä. Itsenikin tunnen tyhmäksi ja tylsäksi, vaikka ¿oikeassa¿ seurassa olen hauska ja rento, miehen seura vaan jotenkin saa kaiken mahdollisen huonon esille minussa. Ja aivan varmasti myös minä hänessä.
Ollaanko me aivan väärät toisillemme, joskus ajattelen että mieheni on juuri loistavaa viikonloppuisämateriaalia, itseni tekisi mieli löytää mies jolla samat arvot ja kotonaviihtymiskyky kuin itselläni. Menee niin hukkaan nämä rankat mutta kuitenkin ainutlaatuiset vuodet kun parisuhde on peestä, sisustaa vääntää kun ajattelen millaista voisi olla miehen kanssa jolla olisi näkyvät tunteet ja kyky puhua.
Kommentit (7)
IHAN KUIN minun kirjoittamaani. Paitsi taloudellisen rahoituksen osalta; siinä minä olen pääosassa, koska miehelläni ei käytännössä opiskelijana tuloja olekaan. Se ei ole tosin mikään suuri ongelma, mutta muuten aivan samat tunteet.
Yritän tällä hetkellä kaikkeni, että en " räjähdä" eli nielen pahaa oloa sisälleni ja hoidan kaikki kotityöt yms. mekaanisesti. Lapsille (4v. ja 1v.) yritän olla hyvä äiti ja siinä mielestäni onnistunutkin.
Miehen kanssa pyrin kommunikoimaan niin vähän kuin mahdollista. Vältänm kaikin tavoin hänen seuraansa.
Olisi mukava vaihtaa ajatuksia. Mulla ei ole nettiä kotona, joten harvemmin pääsen koneelle. Ehkä kerran viikossa. palaillaan...Et ole yksin..
Toi sun kirjotus oli niin ku mun päästä! Meilläki tunteet aivan hukassa ja eropaperit on jo pöytälaatikossa. Meillä lapset kohta 3 v ja toinen 8 kk ja muiden mielestä eletään " elämän parasta aikaa" . En arvosta miestäni yhtään ja jotenkin vain ymmärrämme toisemme koko ajan väärin eli riitoja löytyy lähes jokaiselle päivälle. Mies on vuorotyössä ja siis joko töissä tai nukkumassa ja minä hoitelen lapset ja kodin ja mies on niin kuin murrosikänen(siis oikeasti hän on yli 30v). Olenkin kyllästynyt tilanteeseen, jossa olen äiti omalle aviomiehelleni. Mies myös muuttui 1. lapsen syntymän jälkeen ja olenkin kaivannut entistä miestäni takaisin, olen luvannut katsoa tätä peliä vuoden vaihteeseen ja jollei elämä muutu olen uhannut hakea eroa, eli taitaa aika loppua kesken koska mies ei ole pystynyt löytämään miestä itsestään. Jotenkin vain tuntuu ettei jaksaisi lähteä eroprosessiin ja hajottaan lapsilta kotia yms. mutta jotenkin myös tuntuu, että minullakin pitäisi olla oikeus onneen! Olen kyllä tullut siihen tulokseen, että kaikki miehet on samanlaisia :(
Koitetaan jaksaa, meitä " huonoa elämää" viettäviä taitaa kuitenkin olla useampiakin...
Meillä on lapset 10kk ja 2v2kk. Yhdessä on oltu 5,5vuotta josta hyvin iso osa erittäin symbioottisesti yhdessä. Kuitenkin minusta tuntuu että minä olen enemmän se antava osapuoli. Mies on kyllä " kunnollinen" käy töissä, tekee kotitöitä jne. mutta jotenkin tuntuu että se henkinen yhteys meillä on katkennut, jos sitä on edes ollut. Olenkin miettinyt että tartuinko nuorena, naiivina ja yksinäisenä ensimmäiseen jolle " kelpasin" ja rakensin sen aikaisen onnen pelkästään haaveiden varaan?
Mies rakastaa kyllä minua, tai ainakin luulee rakastavansa. Minä olen muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana todella paljon. Synnytyksen jälkeinen masennus pysäytti ja sai miettimään. Olen rakentanut itseni ja itsetuntoni täysin uudelleen. Olen oppinut hyväksymään itseni ja havainnut että myös minut hyväksytään sellaisena kuin olen. Kuitenkin tuntuu siltä että mies on sama vanha entisensä, negatiivisessa mielessä.
Kaipaisin enemmän yhteistä tekemistä, kahdenkeskisiä keskusteluja, joskus jotain yllätyksellistä suhteessa.
Eroa olen pohtinut mutta vielä en ainakaan pysty päätöstä tekemään. Haluan vielä yrittää mutta toisaalta tuntuu etten enää jaksa. Meni pitkään ennen kuin mies edes ymmärsi että meillä ei ole asiat aivan hyvin. Pitkän aikaa se kaatui masennukseni syyksi. Perheterapiassa ollaan nyt käyty mutta mies ei tykkää siihen osallistua. Kokee omista asioistaan vieraalle puhumisen ahdistavaksi.
Ette ole yksin.
Miten olisi hotelliyö vieraalla paikkakunnalla ilman lapsia, yhdessä miehen kanssa? Mitä teitte kimpassa ennen kuin lapsia oli? Jos jo 14 vuotta on yhdessä oltu ja lapset ovat noin pieniä, varmasti yhteistä tekemistä on ollut paljonkin? Mitä? Siitä hyvästä kannattaa pitää kiinni kynsin hampain.
Tyhmintä, mitä voi tehdä, on erota juuri tuossa pikkulapsivaiheessa, kun kaikki kaatuu muutenkin päälle. Tehkää sopimus: jos vuoden päästä on samanlaista p**aa molempien mielestä, erotkaa sitten! Reilu diili?
Parisuhdeterapiassa voi käydä ilman sitä miestäkin: helpottaisiko, jos pääsisi jonkun ulkopuolisen kanssa purkamaan ajatuksiaan? Onko vika sinussa, miehessä vai molemmissa? Hyvin usein itse elää jotakin kriisiä, joka sitten heijastuu siihen parisuhteeseenkin.
Tsemppiä:)
ja odottamalla ei tilanne parane.
Meillä suhde hiipui hiljalleen 5 vuodessa siihen pisteeseen, että oltiin riiteleviä kämppiksiä. Seksiä ei ollut viimeiseen 3 vuoteen kuin pari kertaa ja viimeiset pari vuotta meni todella huonosti (riideltiin joka päivä). Erohan siitä lopulta tuli ja hyvä niin. En olisi jaksanut enää päivääkään. Yksin on helpompaa, vaikka lapset ovat pieniä, alle 3 vuotiaita molemmat, ei mene energiaa tappeluun enää.
...mutta te, jotka haluatte liittonne jatkuvan, hakekaa apua nyt heti!
Kuullosti hyvin tutulta, varsinkin kohta:
" Arki on todella vaikeaa, kaikki pyörii vain lasten ympärillä ja eniten harmittaa se kun aina miestä kuitenkin odottaa töistä kotiin ja sitten jotenkin pettyy kun toinen onkin vaan se oma tylsä ja ennalta-arvattava oma itsensä. "
Tunsin aivan vastaavalla tavalla äitiysloman aikana. Olen selkeästi sitä mieltä, että sosiaalisten kontaktien puute aiheuttaa tuollaista kyrpiintymistä. Onneksi tajusin sen omalla kohdallani riittävän ajoissa ja hankin uuden harrastuksen, jossa on mielekästä tekemistä ja olen sitä kautta tutustunut uusiin kiinnostaviin ihmisiin. Kerta viikossa pari tuntia poissa kotoa riittää pitämään " henkisen vireystason" korkealla. Oma mieskin vaikuttaa järkevämmältä kun se ei ole ainoa aikuinen, jota joutuu katselemaan.
En osaa muuta neuvoa,mutta oisitteko halukkaita kokeilemaan jotain parisuhdeleiriä yms....eihän siinä mitään menettäisi jos kokeilisi,että onko tuon kaiken alla vielä jotain tunteitä jäljellä=)