Nykyajan ylihuolehtivat äidit hermostuttaa!

Myöskin lasten luonne ratkaisee aika paljon.

Meillä on tosi arka lapsi, ja on vaatinut sitä kädestä kiinni ohjausta koko ajan, nyt 3.5v, ja hieman alkaa reipastua, mutta yhä jos tulee joku tilanne niin väistyy ja menee pakoon, ennenkuin ees mitään ehtii tapahtua, ei siis osaa pitää yhtään puoliaan. Paremmin oppii, kun olen vieressä vahtimassa, ja opastamassa miten tulisi toimia. Näin pikkuhiljaa edistytään, ja tyttö oppii kauttani myös toimimaan muiden lasten kanssa ja itsekseen. Mutta ei puhettakaan, että näin olis ollut vielä alle 3-vuotiaana.



Toisaalta toinen lapseni on nyt heti kävelemään opittuaan mennyt kuin tuulispää, ja rohkeasti joka paikkaan. Hän on juuri sellainen tapaus, että voi jäädä juttelemaan toisten äitien kanssa, ja antaa lapsen itse keksiä leikkinsä pääsääntöisesti, ja jos jotain tiukkaa paikkaa tulee, nii sitten tietysti mennä hätiin. Hän ei välttämättä edes halua, että äiti tulee " sotkemaan" leikit, ja kyllä osaa myös pyytää äitiä leikkimään ja auttamaan, jos sitä haluaa.



Ja lisäksi, esikoislapseni on ollut myös pph:lla, jolla oli tuo tyyli, että hän vaan antaa lasten itse touhuta. Pph oli ihan ihmeissään, kun lapsemme on vaan roikkunutkin puntissa ja vaan itkenyt jos hän on mennyt metrin päähän. Mutta vasta ikä ja vanhempien aktiivinen osallistuminen auttanut siis tuohon ongelmaan. Otin myös lapsen pois hoidosta heti kun jäin uudelle äitiyslomalle. Ja se teki todella hyvää, kun sai äidin kanssa olla, vaikka toki vauvassakin on ollut huolehtimista.



Eli ei pidä tuomita heti ylihuolehtimiseksi, kun lapsia on niin eri luonteisia.



Ja toisaalta siten on vielä erilaisia ympäristöjä... meidän alueella en kyllä laita avainta kaulaan lapselle ennen kouluikää, edes omalle pihalle. Sen verran outoa porukkaa täällä on, että en halua. Eri asia oli 70/80-luvulla turvallisessa paikassa maalla...

... tuohon ylihuolehtivan äidin rooliin!



Sinulla on itselläsi selvästikin jo kokemusta lapsista ja äitinä olemisesta. Meikäläinen taas on vähän ehkä turhankin varovainen ensikertalainen. Kunnes sitten jonkun hetken jälkeen itsekin ymmärtää relata. Alkaneen puistokauden edetessä toivottavasti näin tapahtuu meistä useammallekin!

En ole usein törmännyt mainitsemiisi äiteihin, mutta olen kyllä kasvatusasioista samaa mieltä kanssasi. En ole ajatellut olevani erityisen rento, joskus ehkä ennemminkin tiukkis, mutta samoin taidamme toimia. En ymmärrä miksi niitä lapsia täytyy pihalla tai sisällä koko ajan paimentaa. Toki puutun asiaan kun töllöillään eli kaveria ei lyödä, kädestä ei tavaroita oteta jne. Jos lapsille tulee riitaa, puutun tilanteeseen jos eivät keskenään saa asiaa setvittyä tai se setvitään aina vahvemman lapsen voitoksi. muutoin saavat harjoitella mielestäni myös ristiriitojen selvittelemistä. Tähän ei tietysti kuulu fyysinen asioiden selvittely. Minusta lapset osaavat vallan mainiosti keksiä itse leikkinsä, eivät ne minun ajatuksiani tarvitse. sitäpaitsi leikkimällähän lapsi monasti kai käsittelee vaikeita asioitaan tai niitä mihin tarvitsee lisää harjoitusta yms. Mistä minä tiedän mitä sen lapsen nyt pitää saada työstää. Lasten kasvatuskirjojahan nyt on tunnetusti joka lähtöön ja jokaiseen ajatukseen varmasti löytyy kirja sitä tukemaan, mutta äidin kirjahyllystä löytyi kirja: Viisas vanhemmuus, jossa selviteltiin mm. vanhempien lasten leikkeihin ja tekemisiin puuttumista. Oli kirjoittaja sitä mieltä, että kun antaa lapsen touhuta eikä koko ajan puutu siihen, oio ja ohjaa, niin se on lapselle signaali siitä, että hänen toimensa hyväksytään. Päinvastoin se hyysääminen lapsen niskassa merkitsee sitä, että ei hyväksy lapsen puuhia, ei luota, että lapsi osaa ja että erehtyminen tai epäonnistuminen ei ole sallittua. Tämä on minusta varsin järkeenkäypä ajatus. Mies sanoo tämän seuraavasti: If it works don' t fix it. minä yritän ajatella asioita niin, että minun tarkoitukseni on opettaa lapsi elämään omillaan. Ei tietenkään lapsena tarvitse olla omillaan, mutta tulee aika jolloin täytyy ja en minä sinne kouluunkaan pääse ( enkä haluakaan) mukaan lapsen asioita järjestelemään. En tietenkään lasta mitenkään kouluta tai ole ilkeä opetusmielessä, koska aina on ihmisiä jotka ovat, mutta en nyt ole koko aikaa ohjaamassa ja opettamassa jos ei sitä tarvita. Niinkuin usein ei tarvita. Minusta sellainen on karhun palvelus lapselle, että ei esim. saa koskaan riitatilannetta itse ratkoa vaan heti ryntää äiti paikalle selvittämään mitä nyt oikein tapahtui. Äiti on itse opastanut, että hän setvii kaikki riidat, niitä ei itse ratkota, koskaan. Tiedän tällaisen tapauksen ja mielenkiinnolla odotan miten lapset pärjäävät aikanaan tarhassa.

Tulipa vuodatus asiasta, epätäydelliseltä äidiltä

välillä kyllä näkee näitä äitejä, joiden tenavat menee kyllä itsekseenkin sinne tänne, ja äidit koheltaa perässä ylihuolehtimassa, eikä anna lasten leikkiä. Siis tilanteita on usein, että joku lapsi tulee oman lapseni luo, ja selvästi lapsilla heti synkkaa keskenään, mut sitten äiti tulee perässä ja änkee siihen ihan kiinni ja alkaa neuvoa, et ota lapio, tossa toi, älä ota tota, älä tätä, älä nyt missään nimessä mene koskettamaan tota toista lasta, äläkä nyt varmasti mene metriä lähemmäs sitä... (pelkääkö ne jotain bakteereita?)



Siinä vaiheessa omat lapseni hermostuu, ja lähtee pois.

Eli vähän lasta pitäisi kuunnella tosissaan, joidenkin, eikä heti olla ylihuolehtimassa ja kohtelisuuttaan olla komentamassa etukäteen.

Edellä joku otti puheeksi arat lapset ja olen kyllä sitä mieltä jos lapsi ei oikeasti selviä uusista tilanteista yksin, niin tottakai se on vanhempien tehtävä antaa lapselle turvaa ja opettaa miten eri tilanteissa toimitaan. En minäkään laittaisi itkevää ja arkaa lasta yksin vain leikkimään ja sano, että selviäpä parhaasi mukaan. Ei se lapsi taida siinä mitään kovin positiivista oppia. Edellinen löpinä koski niitä ns. tavallisia lapsia, joita oikeasti ehkä hivenen liikaa paapotaan.

Heippa



Ap:n kirjoitus olisi voinut olla omani.

Ihan samaa ajattelen itsekin.



Joskus tuntuu siltä, että se " ylihuolehtivaisuus" on sitä, että ei anna lapsen kasvaa ja kehittyä ja olla oma itsensä, vaan että kaikessa ollaan neuvomassa.



Uskon samoin, kuin joku toinen tässä kirjoittanut, että jos liikaa ohjaa, se on sama kuin antaisi lapselle viestin, että tätä ei hyväksytä tai että lapsi ei itse osaa.



Olen sitä mieltä, että lapsen leikkiin ei tarvitse juuri yhtään puuttua. Riitatilanteet, varsinkin fyysiset on toki sellaisia joilloin on puututtava. Mutta siinäkin on rajansa että miten. Mua ärsyttää se, että äidit määrää kenen on luovutettava mikäkin lelu ja kenelle.



Minusta tärkeintä on, että vanhemmat ovat lähellä, niin että lapsi tietää, että jos tarvitsee, niin apu on aina lähellä. Ja lapsi tulee itse hakemaan lohtua.

Mutta apua ei tarvitse tarjota, jos lapsi pärjää itsekin.



Enkä myöskään kannata sitä, että lapsen kanssa aina leikitään. Siis esim. jos on vain yksi lapsi, niin tätä pitäisi koko ajan olla viihdyttämässä tai yhdessä leikkimässä. Eihän lapsi silloin ikinä opi viihtymään yksin tai luottamaan itseensä.

Tietysti välillä leikitään yhdessä siksi että se on kivaa, mutta että aina oltaisiin mukana lapsen leikeissä ei minusta ole hyvä asia.



Enkä tällä missään nimessä tarkoita sitä, että arat lapset vain jätettäisiin selviämään itse. Ei missään tapauksessa! Luulen, että ap:nkin pointti on varsin toinen. Myös aroille lapsille tekee hyvää, että saa omassa tahdissaan (vaikka äidin sylistä käsin!) leikkiä vapaasti, ilman että joku aikuinen sanoo miten pitää leikkiä. Tai että koko ajan joku kommentoi!

Siis. Toisaalta tunnistan itsessäni taipumusta liioiteltuun pelkoon esim. lapsen syrjimistä yms. koskien ihan oman koulukiusaamistaustani vuoksi.



Mutta... Minä olen äiti joka menee muksun perässä leikkipuistossa. Tyttö on esimerkiksi juuri oppinut kiipeämään ja seison kyllä tasan vieressä varmistamassa ettei pääse putoamaan. Annan joskus neuvoja miten oppia, mutta puutu en ja tytölle jätän tilaa opetella itse.



Tykkään puuhastella ja tutkia lapsen kanssa. Opetellaan yhdessä myös sosiaalisia taitoja, jakamista, muihin tutustumista, yhdessä leikkimistä... Ja joskus vetäydyn rauhassa syrjään kun lapsi ei apuani tarvitse.



Minä en ole ylihössöihin äiteihin yhtä tapausta lukuunottamatta törmännyt enkä sellaiseksi itseänikään lue, vaikka lapsen apuna vielä paljon olenkin. Täällä meilläpäin tuntuu enemmän meininki olevan se, että lapset keskenään nahistelevat ja mammat juoruaa penkeillä lasten asioihin puuttumatta. Välillä huudetaan vihaisena komentoja, mutta opastusta lapset eivät juuri saa. Ja lasten kesken vallalla on meininki nopein syö hitaat ja vahvin tulee ensin. Liekö tää sitten erilainen ympäristö vai katselenko asioita vain eri näkövinkkelistä?



Minä enemmän kaipaisin vanhempia esim. puistoissa toimimaan lasten kanssa, juuri lähinnä opettamaan ottamaan lapsia leikkeihin mukaan, toimimaan reilusti ja ystävällisesti. Tämä varmaan johtuu paljon siitäkin etten paljon tunne ihmisiä täältä, eikä minulla ole äitikaveria jonka kanssa vetäytyä jutustelemaan muistakin asioista kuin pelkistä lapsista. Tuntuu että täällä sisäpiirit pyörii sekä aikuisten ja lasten kesken ja lasten kautta niihin piireihin pääsee tutustumaan huomattavasti helpommin kuin aikuisten.



Että tällänen näkökulma täältä.

Kun oli puhetta noista aremmista lapsista niin sitten pitäis ottaa huomioon myös ylivilkkaat. Mun mielestä ylivilkkaat lapset tarvitsevat aikuisten ohjausta ja avustusta sosiaalisisa taidoissa siinä missä aratkin, eli ehkä hieman " normaali" lasta enemmän.

vanhempia ollaan tosiaan.

Itse olen ap:n mielestä sellainen ylihuolehtiva äiti, joka höösää lapsen perässä.



Minä taas kärsin siitä että puistossa ja muissa perhekerhoissa vanhemmat eivät puutu lasten tekemisiin vaan juttelevat jossain kaukana omiaan. Samalla näiden lapset ottavat leluja, tönivät ym. toisten lapsia. Siis vaikka periaatteessa näiden lasten vanhemmat ovat sitä mieltä että toisten satuttaminen on väärin ei asia käytännössä näy. Nämä vanhemmat mainostavat kannattavansa ap:n tapaan sitä että laumassa lapsi oppii lauman tavoille. Selviytymään vaikka sitten tappelemalla tai sitten antamalla kaiken periksi joukon vahvimmalle.



Itse taas olen sitä mieltä että pienen lapsen moraali ei ole niin kehittynyt että hän itse selviytyisi sosiaalisesta kanssakäymisestä kovin mallikkaasti vaan tarvitsee siihen vanhempaansa. (Tosin ei nyt välttämättä ihan metrin päähän.)

Kannatan sitä että myös aroilla lapsilla olisi oikeus toimia toisten lasten joukossa joutumatta koko ajan tallotuksi.



Mielestäni monien ns. rento asenne on vain laiskuutta. Ei viitsitä nähdä vaivaa lasten kasvatuksessa.

Suljetaan silmät lasten huonoilta tavoilta.

Eräs äiti väittää lapsensa tulevan aina vain halimaan toisia lapsia ja niinhän tämä tekee: tosin niin että kaataa halimisensa kohteen ja menee sitten itse makaamaan päälle. Usein sitten halimisen uhri itkee ja tämän halijalapsen äiti naureskelee kahvikuppi kourassa " ai meidän Maija kävi taas vähän halimassa."

Olen osittain samaa mieltä, mutta en täysin. Munkin mielestä lasten täytyy opetella itsekin ratkomaan ristiriitstilanteita. Joskus jopa sanon lapselleni, että selvitäpä nyt itse. Joskus vain tuntuu, että ne riidat esimerkiksi yltyvät jatkuvasti niin kovaksi, että on pakko puuttua. Mielestäni ei kuitenkaan ole oikein, että heikompi lapsi jää jalkoihin ja fyysisesti voimakkaampi vie aina vaan tavaran. Puistoissa tosiaan näkee myös sitä, että vanhemmat istuvat puistonpenkillä kahvilla ja juttelemassa eivätkä edes huomaa, että oma lapsi toimii väärin.



Ei se väärin toimiminen sinänsä ole vakavaa, mutta aikuisen tehtävä on opastaa lasta. Itse heräsin tähän, kun eräs äiti meni vihaisella äänellä komentamaan omaani. Tällä hetkellä itse juttelin ihan muita. Koko kylä kasvattaa, kannatetaan, mutta jos oma äiti on lähistöllä, on tällä mielestäni velvollisuus puuttua lastensa tekemisiin. Jos äiti on kymmenien metrien päässä lapsista, kenties eri puolella puistoa, ei lastaan voi syrjäsilmällä seurata.



Itse kannattaisin kultaista keskitietä tässä asiassa -kuten kai suurin osa meistä äideistä.

enkä pidä itseäni mitenkään nykyaikaisena vaan aika vanhanaikaiselta arvoni tuntuvat nykymaailmassa.

Ehkä ei tosiaan kannata kasvattaa lastaan ottamaan toisia huomioon, empaattiseksi ja noudattamaan peruskäytöstapoja.



Omalla lapsellani on todella hyvä mielikuvitus ja hän leikkii mielellään itsekseenkin, vaikka olenkin häntä sosiaalisissa tilanteissa ollut opastamassa.



Viidakon lait ovat erikseen: siellä vahvempi syö heikomman; kunpa ihmisillä olisi toisin.

Lämmitti lukea tekstisi. En siis yksin ole arvomaailmoineni ja aatteineni.

Hei,



Halusin vielä tarkentaa.



Minustakin on ehdottoman tärkeätä, että aikuiset valvovat, että ketään ei kiusata, tai että pienemmät/rauhallisemmat/aremmat jne. eivät jää jalkoihin.



Joskus vaan tuntuu, että vanhemmat komentavat lapsiaan tosi kovallakin kädellä ja seurauksena ei todellakaan ole aina käytöksen paraneminen..

Itsekin peräänkuulutan nimenomaan ohjausta, silloin kun lapset eivät itse selviä. Itsestä tuntuu, että joskus kauheata komentoa tai rankaisua tai huutoa tai nimittelyä paremmin voisi toimia se, että rauhallisesti näytetään miten SAA tehdä.

Välillä tuntuu, että on kovin levotonta tai stressaavaa, jos vanhemmat jatkuvasti komentavat mitä ei saa tehdä. Siis tarkoitan sitä, että on ikävä kuunnella jatkuvaa " älä" " ei saa" " hyi" -huutoja. Ainakin oma lapseni tuntuu enemmän häiriintyvän juuri tuosta joidenkin vanhempien jatkuvan jöön pitämisestä.

Ajattelen siis itse, että sellainen rauhallinen ja mahdollisimman varovainen positiivinen ohjaus toimisi paremmin.



Minä myös seison haukkana vieressä, kun lapsi kiipeää vaikka kiipeilytelineeseen. Mutta yritän olla näyttämättä lapselle huoltani. Sen sijaan näytän että uskon hänen pärjäävän.

Itse istun kauempana mikäli leikkipaikan ihan välittömässä läheisyydessä ei ole eism autotietä johon lapsi hetkessä juoksee. En myöskään puutu leikkeihin PAITSI jos oma lapseni ei suoriudu jostain ja sen takia kirkuu niin kovaa, että kaikki muut lapset pelästyvät ja äidit paheksuvat. Sillon menen kyllä suosiolla vähän auttamaan ja katsomaan viereen.



Täällä lähipihoillamme annamme lasten leikkiä ja istumme aikuiset kauempana, toki autetaan keinuihin jne jos tarvetta.



Minusta äidin _on syytä_ olla vieressä jos kyseessä on lapsi joka kiusaa muita (ei siis pahuuttaan, mutta on sellainen joka koko ajan tönii, heittelee hiekkaa jne). Omat lapseni eivät ole kauhean arkoja, mutta myös arkojen lasten kanssa kuvittelisin, että äiti vieressä on tärkeä.



Luulen silti, että ymmärrän mitä ap tarkoitit, olen itsekin avaimet kaulassa -sukupolvea =) Kuitenkin musta nykyaikana pahempi ongelma on se, että lapsille ei anneta tarpeeksi huomiota, eikä minua kauheatsi vaivaa vanhemmat jotka seisovatkin metrin päässä lapsesta.



Kent ja lapset 7v8kk, 3v8kk ja 2v

Eli tyttöni on ollut aina tosi räväkkä ja menevä, rakenteeltaankin lähinnä muistuttaa painijaa(muihin tyttöihin verrattuna). Aivan ihana tyyppi, eikä ilkeä, mutta jos olisi päiväkodissa niin saattaisi olla tuleva ongelma. Reippaus on tietysti hyvä asia, mutta jos jyrää toiset lapset niin siitäkään ei pidemmän päälle tule mitään. Päiväkodissa olis varmaan menny hyvin pienestä asti, mutta onneksi pystyn olemaan kotona ja ohjaamaan, kuinka kuuluu tässä maailmassa ottaa toisetkin huomioon. Päiväkodissa olis ollu just se joka olisi vienyt lelut muilta ja ties mitä, eiväthän ne jouda joka hetki vahtimaan.



Nyt tyttö on 3v ja osaa jo kivasti neuvotella jo toisten kanssa ja leikit sujuvat pääosin sopuisasti. Silti mielestäni on myös vahvojen lasten etu, että heitä ohjataan. Toinen lapsemme on luonteeltaan herkkä, täysin esikon vastakohta. Varmaan tuottaa omanlaisiaan haasteita isompana!

Minulle on melko lailla yhdentekevää, onko äiti vieressä vai kauempana. Jokainen toimii tavallaan ja on hyvä, että lapsista huolehditaan ja välitetään! Jos äiti näkee hyväksi olla jossain tilanteessa lapsen lähellä, luotan äidin omaan tietotaitoon ja kokemukseen.



Itse kannan enemmän huolta siitä nykyajan ilmiöstä, ettei lapsista huolehdita eikä heidän tukenaan todellakaan olla juuri missään tilanteessa. En todellakaan usko " liikahuolehtimisen" olevan mikään laaja ja suuri nykyajan ongelma.

samaa mieltä että sellanen hyvä kultainen keskitie tähänkin asiaan. Itse yritän kulkea sitä ; ) Usein mulla on äiti seuraa lasten lisäksi puistossa ja jutellaan kaikenlaista. Kaikkea mitä lapset puuhaavat ne huomaa ja jokainen varmaan itsekin tietää sen ettei ihmisillä ole silmiä selässä. Vahinkoja sattuu jne. Pointtini on että jos äiti ei itse juttelultaan huomaa että oma lapsi tekee jotain tyhmää niin minun mielestäni myös se joka näkee voi tulla sanomaan mulle tai sanoa suoraan lapselle että sillä tavalla ei saa menetellä. Näin meillä toimii monen äitikaverin kanssa että kaikki kieltävät jos on tarvetta kaikkien lapsia. Toki en koskaan kiellä kavereiden lapsia siten kuin omiani mutta mainitsen toki nätisti. Itsellä 1 v, 4 v ja 6 v tenavat ja isommat osaavat jo kehittää leikkiä ja harvemmin tarviivat ohjausta mutta riitoja syntyy tietty välillä joihin aikuisen on puututtava. 1 vuotiaamme kyllä kaipaa paljon vielä silmälläpitoa. Kiipeilee josvaikka minne ja saattaa tippua esim liukumäestä tai keinusta ellei pidä riittävän hyvin silmällä ja vaikka kuinka koitan pitää silmällä niin silti saattaa käydä vahinko juuri sillä sadasosa sekunnilla kun katson muualle.

Tiedän että on olemassa äitejä jotka eivät hyväksy että heidän lapsiaan kieltää joku toinen äiti ja loukkantuvat mutta ainahan pitää yrittää sanoa nätisti vieraalle lapselle tai äidille jos näkee jotain epäkohtia joihin pitää puuttua.

Kiva, että on tullut keskustelua. Hyviä kommentteja puolesta ja vastaan. En toki usko, että kyse on laajasta ongelmasta, lähinnä otin asian esille, koska mua ärsyttää kys.lainen toiminta.Erityisesti tänään kun jouduin katselemaan vierestä kun kivat leikin alut tukahdutettiin sillä jatkuvalla tarkkailulla ja ohjeistuksella. Kultainen keskitie tosiaan kai se paras vaihtoehto olisi. Mutta varmasti jokainen tietää kuinka vaikeaa sen tien löytäminen välillä on...Ja yli- ja alilyöntejä varmaan sattuu jokaiselle.Itse tunnustan, että ylihyysäävän läsnäollessa provosoidun vetäytymään kauemmas.



Haluaisin vielä tarkentaa, että toki haluan lasteni kasvavan empaattisiksi. Lapseni eivät myöskään ole mitään " jyriä" vaan ennemminkin tarkkailevia uusissa tilanteissa.Myös itse olen enemmänkin ujo kuin suulas...No, enpä tiedä liittyykö se niinkään aiheeseen. Haluaisin myös korostaa, että toki puutun lasteni tekemisiin kun tarve on. Mutta esim. jos kinaa on ja vaikka oma lapseni olisi alakynnessä niin odotan ensin josko tilanne ratkeaisi lasten kesken (usein ratkeaa ja molemmat osapuolet saavat taas yhden kokemuksen lisää siitä, kuinka tilanteita selvitetään) ja vasta sitten puutun tilanteeseen.No, tätä nyt on ehkä turha jauhaa, kun ei nyt siinä tilanteessa olla...



Ja mainitsin alkuper. kirjotuksessa näistä avainkaula-lapsista vain " ripauksen" . Itsekin olen onnellinen että saan viettää aikaani lasteni kanssa enemmän kuin omat vanhempani aikoinaan enkä ajatusmaailmaltani kuulu näihin nykypäivän " vahvat syö heikot" -tyyppeihin ja toivon, etteivät lapsenikaan vastaisuudessa.



Kaiken jaarittelun jälkeen haluan vaan sanoa, että mielestäni tässäkin on menty toiseen äärimmäisyyteen tämän pehmeän linjan kanssa. Yhä edelleen olen sitä mieltä että ei ole luontevaa jos aikuinen tarkkailee, vahtii ja analysoi kaikkia lasten tekemisiä ja petaa kaiken valmiiksi. Tämä nyt koskee lähinnä leikki-ikäisiä, tuskin kukaan haluaa lapsensa tippuvan kiipeilytelineestä.



Kai elämässä (myös lasten) sentään saa vielä vähän rosoisuuttakin olla vaikka hyvinvointivaltiossa eletäänkin?!

Nämä ovat näitä kasvatuksellisia, kinkkisiä juttuja, joihin toivoisi jollain olevan valmiit vastaukset. Itse yritän parhaani mukaan pitää järjen tässä kysymyksessä ja antaa lasteni kehittyä joskus vaikeissakin tilanteissa. En silti mahda mitään sille tosiseikalle, että jos lastani loukataan, niin minusta nousee esiin varsinainen leijonaemo! Haluan puolustaa lastani vääryydeltä ja opastaa häntä myös puolustamaan itseään!

Norppiksen kirjoitukseen viitaten, olen myöskin pannut välillä merkille, että jotkut vanhemmat, jotka antavat lastensa hyvinkin vapaasti toimia muiden lasten kanssa, usein sulkevat silmänsä. Joko tietoisesti, tai tietämättään. Silloin sattuu juuri näitä ' jyräyksiä' . Toki ei lasta voi, eikä saakaan suojata kaikilta pikkukolhuilta, mutta pienen ihmisen ei itse tarvitse vielä ruotia kaikkia sosiaalisen kanssakäymisen koukeroita. Siksi haluan olla lähellä kuulemassa ja katsomassa mitä lasten leikeissä tapahtuu. Olen huomannut, että lapset saattavat joskus olla todella raakoja toisilleen ja heikompi osapuoli joutuu monesti vain nielemään tappionsa.

Toivon todella, että saisin kasvatettua lapsistani (3kpl) vahvoja ihmisiä, jotka myös osaavat ottaa toisetkin huomioon!

Kukin kai taaplaa tyylilään ja lapset ja aikuiset ovat erilaisia. Tämäkin on tietysti vain rikkaus! Sama tavoite taitaa kuitenkin kaikilla olla!

Ystäväni on juuri tuollainen " puuttuva-äiti" . Puuttuu siis lasten tekemisiin koko ajan.



Mulla kaikuu tuntitolkulla hänen vierailunsa jälkeen päässä: " Leikkikää nätisti!" .

Ärsyttää kun lapset (hänellä poika 3v, minulla esikouinen saman ikäinen) ei saa rauhassa leikkiä/olla leikkimättä. Itse puutun vasta sitten kun on puututtavaa, yritän antaa lapsille tilaa itsekin selvittää kinat jne.



Voisiko vaikuttaa se että hänellä on vain yksi lapsi, " ns.silmäterä" ? Itse aloin ottamaan aiempaakin " rennommin" lastenkasvatuksen kun kakkonen syntyi.