Mahdoton 3-vuotias
Meidän uhmaikäinen ei taida olla ensimmäinen laatuaan, mutta tämä äiti on jo ihan neuvoton ja uupunut tilanteeseen. Tuntuu, että mitkään maailman lait ja säännöt ei päde tähän tyttöön. Kerhoissa, kylässä, kaupassa ym. paikoissa kaikki menee loistavasti ja tyttö osaa olla reipas ja säteilevä. Mutta, kun kotiovi aukaistaan, puhe muuttuu vinkumiseksi ja räivoamiseksi. Etenkin illat ovat aivan järkyttäviä, kun iltapesulle pitäisi mennä. Siitä alkaa korvia raastava vinkuminen, rääkyminen ja raivoaminen ja siinä vaiheessa neiti ei ota minkäänlaista tietoa vastaan.
Näitä raivokohtauksia tulee pitkin päivää ja ihan mitättömistä asioista. Tyttö on myös kova lyömään sisariaan ja siitä hyvästä on takavarikoitu iso pino leluja ja käyty arestissa. Yritin olla huomaamatta raivareita, mutta tilanteeseen on ollut pakko puuttua, kun fyysinen väkivalta on tullut kuvaan. Tätä on jatkunut jo yli vuoden, välillä on ollut rauhallisia kausia, mutta sitten se taas alkaa.
Pukeminen ja ruokailu ovat räjähdysalttiita tilanteita ja yleensä mulla menee hermot. Tiedän toki, että ei pitäisi hermostua ja voisi käyttää huumoria apuna ym, mutta kun en enää jaksa olla hauska. Ollaan käyty perheneuvolassa, jossa puolentoista tunnin aikana sanottiin seuraavaa: tyttärelläni on äidin menettämisen pelko (joka on tullut lapsen ollessa alle 2-vuotias, kun olin sairaalassa 3 viikkoa), minä olen uupunut ja minun pitäisi lopettaa osa-aikatyö (joka on minulle omaa aikaa ja henkireikä kodin arjen pyörittämisestä) kaksi vanhinta lasta pitäisi laittaa kokopäivähoitoon, koska tarvitsevat ikäistensä ryhmäseuraa (käyvät 2x viikossa päiväkerhossa ja satujumpassa ja toinen tytöistä on tämä uhmis, jolla on äidin menettämisen pelko) ja minun pitäisi jäädä kokonaan kotiin vajaan kaksivuotiaan kanssa. Kun tyttö sai raivarin sieltä lähtiessä eikä pukemisesta tullut mitään, seisoin avuttomana eteisessä ja itku kurkussa sanoin, että tähän tulin hakemaan apua, mitä pitäisi tehdä. No, siinä vaiheessa perhetyöntekijät vähitellen katosivat paikalta ja raahasin huutavan lapsen neuvolasta ulos. Että sellaista apua. Toista kertaa en mennyt.
Nytpä kyselenkin, onko näin voimakas ja pitkä uhmaikä tavallista vai onko tässä taustalla muuta? Meillä on lapsia yhteensä kolme ja perusajatus kasvattamisessa on solidaarisuus. Ketään ei suosita tai sorsita: uimassa käyn jokaisen kans yksitellen ja vuorotellen. Meillä on tarkkaa, että jokainen saa olla vuorollaan eka ja jokainen pääsee syliin jne.
Olen alkanut haaveilla neljättä lasta, mutta onko siinäkään järkeä, kun ei edellisenkään kanssa pärjää? Olen jo alkanut kyseenalaistaa oman vanhemmuuteni pätevyyttä, olenko itsekäs, kun käyn osa-aikatöissä ja opiskelen? Pitäisikö tehdä niin kuin perheneuvolassa neuvotaan vai toimia vanhempien omien periaatteiden mukaan? Pää on jo ihan sekaisin miettimisestä. Kiitos, jos jaksoit lukea purkaukseni loppuun.
Hänkipänki
Kommentit (8)
Olen itse kolmen pienen lapsen äiti (5v, 3,5v ja 7kk) ja minulla on ollut ikäni masennusta sairastava äiti. Et kerro mitä sukupuolta lapsesi ovat, mutta annan muutaman ajatuksen, joista toivon että on apua..
1) Kerrot olevasi uupunut. Tee kaikkesi saadaksesi itsesi tähän päivään. Ja lasten kannalta ennen kaikkea tähän hetkeen. Äidin fyysinen läsnäolo ei riitä, vaan äidin pitää olla myös aidosti ja henkisesti läsnä. Tee niitä asioita mistä saat ladattua akut ja voimaa äitiyteen. Muista, sinä olet yksi ja ainoa äiti omillesi.
2)Kun lapsi saa kiukkukohtauksen, mene polvillesi jotta lapsi on kanssasi samalla tasolla. Kuvittele, miltä maailma näyttää lapsen tasolta ! Kysy mikä hätänä ja mikä kiukuttaa. Opeta jo pienestä pitäen, että " äidille voi kertoa kaiken" Pyydä syliin ja tarjoa lohtua, sillä monesti kiukun takana on vain sylin kaipuuta. Me vanhemmat usein unohdamme, että ME ANNAMME MALLIN siitä kuinka vaikeissa ristiriitatilanteissa toimitaan. Jos itse menettää joka kerta maltin, ei lapselta voi vaatia samaa. Menkää vaikka " yksi pieni elefantti" -marssia iltapesulle..meillä ainakin toimii joka kerta!
3)Kun jäähytät tavaroita, lapsella täytyy tässäkin olla selvät pelisäännöt, miksi näin tapahtui. Jos vain pyydät " Ole reipas nyt" niin mistä ihmeestä lapsi tietää mitä sillä tarkoitetaan. Varoitus ja sitten vasta rangaistus.
4)Sisarkateus: Kun uusi vauva syntyy, sanotaan että vanhempi lapsi kokee asian siten, kuin oma miehesi toisi uuden tyttöystävän kotiinne! Eli voit kuvitella, että lapset ovat todella tarkkoja siitä, että kaikki menee tasan!
5)Anna kehuja ja positiivista palautetta aina kun siihen on mahdollisuus! Se ei ole lapsen pilaamista, jos se on realistista ja sillä saa hänellä positiivisen mielen.
6)Muistele omaa lapsuuttasi ja omaa äitiäsi! Itse huomaan kokevani vaikeita tunteita, kun lapset haluavat lähelleni ja luulen sen johtuvan siitä, että minulla itsellä on ollut vaikea lapsuus. Mutta tiedostettuani tämän, kiinnitän asiaan huomiota ja annan lapsen tulla lähelle! Äiti-lapsi-suhde on kuin mikä tahansa suhde joka vaatii työtä.
7) Tämäkin on vielä hyvä muistaa; hän on lapsi. Jos hän tulisi joka paikkaan kun käsket, tekisi kuten sanot, hän olisi aikuinen..Me aikuiset aivan liian usein vaadimme aivan pieniltä milloin mitäkin ja vanhoista valokuvista ja videonpätkistä sitten kauhistelemme, että " voi miten pieni hän oli, eihän hän voinut millään vielä ymmärtää mitä tarkoitin.."
Jos olisin lääkäri, antaisin teille paljon sylittelyä, päänsilityksiä ja mukavia katseita. Se, miten me katsomme lastamme, antaa hänelle viestin siitä ja sen pohjalta hän luo käsityksen siitä millainen hän on..Eli jos joku lapsi leimataan vaikeaksi, häneen jo suhtaudutaan valmiiksi negatiivisesti ja noidankehä jatkaa pyörimistään.
Toivottavasti oli apua!
Voimia arkeen! :)
Hei!
Luin nuo edelliset vastaukset, ja sain niistä itsellenikin paljon, siellä oli todella hyviä neuvoja.
Meillä on 3-vuotias poika, joka käy läpi todella vahvaa uhmaikää, kuulostaa myös paljon samanlaiselta kuin tyttäresi:-D
Itsekin kolmen äitinä olen sitä mieltä, että lapset ovat keskenään todella erilaisia, vaikka olisivat sisaruksia. Toisella on voimakkaampi temperamentti kuin toisella, ja kehityskaudet menevät kullakin eri tavalla.
Olen lukenut, että kolmevuotiaan maailman saa hyvinkin ristiriitaiseksi hänen omat tuntemuksensa siitä, onko hän oikeasti jo " iso tyttö" tai " iso poika" , joka osaa kaikkea ja tahtoo opetella lisää, vai toisaalta vielä pieni, joka haluaa kuitenkin kaiken MINÄ ITSE, MINÄ OSAAN KYLLÄ, TAHDON, ENPÄS TAHDOKAAN keskellä olla se vauva jota sylitellään ja autetaan. Eli tuo kaikki raivo ja aggressiivisuus (normaalin rajoissa) on hänen tapansa käsitellä omaa minuuttaan, jota hän ei vielä hallitse. Ja kun tuon ikäinen ei ole kuitenkaan vielä tarpeeksi verbaalinen, kiukku kärjistyy tekojen kautta: käydään muksimassa toisia, heitellään tavaroita jne jne.
Kaikilla lapsilla ei ole niin voimakasta uhmaa.
Olipa kurja kuulla perheneuvolasta... mielestäni sinä olet toiminut kyllä ihan normaalisti lastesi kanssa, ja ymmärrän, että olet siihen kolmeveehen " väsynyt" , niin olen minäkin omaani juuri noissa purkauksissa!
Jos saat käsiisi ja sinua kiinnostaa, Liisa Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut erittäin kiinnostavan kirjan Lapsen temperamentti, jossa kerrotaan erilaisista temperamenttityypeistä ja miten vanhemmat voivat tukea omia lapsiaan parhain päin.
Voimia!
Meillä myös keskimmäinen kohta 4.v on ollut ihan mahdoton jo vuoden päivät eikä loppua tunnu näkyvän. Kaikki keinot meilläkin on jo käytetty (siis nuo lelujen pois ottamiset yms.) ja mikään ei tehoa. Kai se on vain niin vaikeaa olla samaan aikaan pikkusisko ja isosisko että se aiheuttaa tällaiselle kovaluonteiselle tytölle paineita tms. ja ilmenee meilläkin ihan hillittöminä itku ja raivokohtauksina.
Mä oon muutaman kerran saanut nyt tytön nauramaan kun ollaan miehen kanssa heittäydytty samanlaisiksi eli ollaan ruvettu vinkumaan ja kitisemään jaraivoamaan esim. hampaiden pesusta taikka siitä et ruoka on väärässä kohdassa lautasta.
Myöskin leikki missä lapset saavat leikkiä aikuisia ja aikuiset ovat lapsia on meillä tehonnut aina päiväksi joskus kahdeksi. Välillä meillä meni ihan hyvin kun pidettiin perhepalaveri ja lapset saivat kertoa et mikä on äidissä ja isissä tyhmintä ja mitä he haluaisivat tehdä enemmän ja sitten saivat vielä itse tehdä itsellensä säännöt ja myöskin rikkomuksista aiheutuvat rangaistukset saivat itse päättää.
Näitä kannattaa kokeilla, mutta ei niistä mitään lopullista ratkaisua varmastikaan tule mutta hetken helpotuksia varmaankin. Luulen että tämä on keskimmäisten lasten tietty ikävaihe joka menee aikanaan ohi tai ainakin vähän lievittyy, hope so!
Et kuitenkaan ole ainut joka tällaisessa tilanteessa on.
T. kolomonen
No, musta kuitenkin kuulostaa normaalilta lapselta. Musta sun ei ihmeemmin tarvitse tehdä mitään. Jotkut uhmaa enempi, toiset vähempi. Tempperamenttiset enempi, mikä vaan kertoo lujasta ihmisestä ja hyvästä tulevaisuudesta. :) Musta ei kannata tehdä liian suurta numeroa asiasta. Selkeitä pelisääntöjä voisi sopia, niistä on apua. Kun lyö niin jäähylle tai esim. lempilelu pois. Kun säännöt selvät, lyöminen voi äkkiä loppua. Mitä muuhun raivoamiseen, vitkutteluun esim. nukkumaan mennessä niin siihenkin pelisäännöt: " äiti laskee kolmeen, menet hammaspesulle tai äiti tulee ja vie. 1,2,3. ootko jo pesulla?" Meillä ainakin toimii melkein aina. Eli vaihtoehdot, tekee itse tai sitten avitetaan. Saatko kiinni siitä mitä tarkoitan? Sellasta jämäkkyyttä, tyttökin varmaa uhmaa vähemmän. Uhmahan on rajojen kokeilua. Jos ne rajat on aika selvät ja muuttumattomat, kokeilu loppuu äkimmin. Mitä tulee työssäkäyntiisi, niin jos itse tykkäät ja on sun henkireikä niin jatka ihmeessä. Ja pidä lapset kotona, jos haluat. Ei niitä tarhaan tarvi laittaa, vaikka joku sanoisi mitä. Itsehän tiedät, mitä jaksat. Mutta neljättä lasta en kyllä ajattelisi, jos on tällä hetkellä kuormittava tilanne yms. Odota seesteisempiä aikoja. Vuosikin eteenpäin, voi tilanne olla aivan toinen. Olikohan mitään apua? Tsemppiä!
Sorry, en huomannutkaan. sitten pitää keksiä toinen juttu, mikä olisi tytöllesi tärkeä. Esim. ei saa katsoa lastenohjelmia tai vastaava. Mutta kokeilu ei sinänsä riitä, lapsien kanssa pitää olla jonkin aikaa systemaattinen niin menee perille. Jos lelujen ottamista kokeillaan esim. vaan muutama päivä ja sitten ei taas otetakaan niitä pois niin oppi menee hukkaan. Tuo lelujen poisottaminen toimii ainakin siinä tilanteessa, kun leluja ei ole enää yhtään jäljellä! Tiedän perheen, jossa lapsilta otettiin lelut pois, jos niitä ei siivottu nätisti. Leluja joutui aika kauan ottamaan pois, mutta kun loppu alkoi häämöttää niin kummasti tuli vipinää! Ei siis kannata lannistua liian äkkiä. Sitten voisi alkaa ansaita niitä takaisin olemalla oikein avulias yms.
Kuulostat hyvin järkevälta ja neuvot on hyviä. Leluja on otettu pois vasta pari päivää ja hyvä tietää, että pitää jatkaa pitkään ja odottaa rauhassa sen toimivuutta. Isovanhempien mielestä meillä on liiankin kova kuri, mutta liekö sitten vääränlaista, kun aina tulee yhteenottoja. Positiivisen palautteen antamista ollaan alettu tietoisesti lisäämään, mutta hankala on kehua, jos mistään ei tule mitään ja äidille nauretaan päin naamaa. Tarrataulusysteemiä on kokeiltu ja se toimi ehkä viikon, sitten sen viehätys lapsilla lopahti.
Mietin, että hakisiko tämä keskimmäinen lapsi omaa paikkaansa, kun haluaisi olla kuin isosisko, mutta ei vielä osaa tehdä samoja juttuja ja toisaalta haluaisi olla perheen vauva, kuten pikkuveli.
Siinä olet varmasti oikeassa, että kovaluonteiset pärjää aikuisenakin ja niin varmaan pärjää meidänkin tuittupää. Monesti on puolustanut isosiskoaan, joka on arka ja herkkä ja uhmis on mennyt väliin, jos isosiskoa on kiusattu porukassa. Kiusaajat on saanut kuulla kunniansa.
Se on niin jännä juttu, kun samassa lapsessa on kaksi niin täysin erilaista puolta: se uhmaava äkäinen tuittupää pikku-myy ja toisaalta aurinkoinen, hassu, rakas ja pehmeä (niin kuin tyttö itse sanoo).
Täytyy yrittää venyttää pinnaa ja antaa entistä enemmän syliä ja kahdenkeskistä aikaa. Maltti taitaa olla valttia tässäkin touhussa.
Hänkipänki
Lisäisin, et keskimmäisen osa on aina vaikea. Esikoinen on saanut oman osansa ja kuopus saa aina huomiota, keskimmäinen jää joskus hyvinkin paitsioon ja ottaa huomionsa sitten " huonoa kautta" . Kyllä se ajan mittaan menee ohi. Lasten määrä kun kasvaa niin äidiltä kysytään todella paljon enemmän, että jokaisella riittäisi jotain. keskimmäisistä tulee usein menestyjiä, kun oppivat pienestä pitäen ottamaan muita huomioon, sovittamaan itseään joukkoon jne. Mutta mitä tulee neljänteen lapseen niin mustakaan sen aika ei ole vielä, kun lapset vielä hakevat nytkin paikkaansa. Ja jos tarvit nyt näiden lasten kanssa henkireikää niin odota, ettet sitä enää tarvitse näiden lasten kanssa. Se osoittaisi, et olisi taas voimavaroja seuraavaan.
Onpa ollut ihana lukea teidän viestejä, olen saanut niistä hyviä neuvoja ja olen saanut todella miettiä omaa toimintaani lasten ja etenkin uhmiksen kanssa. Etenkin celenan teksti pisti miettimään ja taas muistin kuinka tärkeä rooli minulla on äitinä.
Meidän lapset on 2 tyttöä 5v ja 3,5v ja poika vajaa 2v. Vanhin tytär oli vasta mummolassa yksin yötä ja keskimmäinen oli veljensä kans kotona. Ilta meni oikein mukavasti saunoen ja viettäen aikaa yhdessä. Tyttö ei saanut yhtään raivaria eikä kiukutellut iltapesujen ym. kanssa. Itsekin pysyin rauhallisena ja oli todella mukavaa. No, isosisko tuli seuraavana päivänä kotiin ja kuin nappia painamalla vinkumis- ja raivarivaihde meni päälle ja tappelu ihan ilmanaikuisista asioista alkoi. Silloin taas vannoin, että alan viettää enemmän aikaa kaksistaan lasten kanssa.
Kyllä tämä taas tästä. Sain teiltä voimia ja vinkkejä ja vertaistukea. Kiitos.