4-vuotias ja isäpuoli
Hei!
Kaipaisin kipeästi vinkkejä! Tilanne on siis se, että minulla on 4-vuotias ERITTÄIN vilkas ja temperamenttinen tyttö, joka ei ole biologisen isänsä kanssa ollut tekemisissä juuri koskaan. Menimme hiljattain nykyisen mieheni kanssa naimisiin. Tyttöni on aina pitänyt miehestäni, saattaa pyytää häntä auttamaan jossain asioissa jne., mutta nyt on tullut muutos. Esim. kun tyttöni on vessassa ja huutaa pyyhkimään, jos mieheni menee sinne niin tyttö huutaa kurkku suorana, että " et sinä vaan äiti" . Hän saattaa myös usein sanoa, että " rakastan äitiä, mutta sinusta en pidä" Tai " tuo on tyhmä" . Jos hän on oikein pahalla päällä, niin mieheni ei kelpaa mihinkään, vaikka yrittäisi auttaa. Tai jos hän komentaa, niin tyttöni huutaa hänelle, että ole hiljaa jne. Tästä kaikesta johtuen, rankkoina päivinä mieheni saattaa todeta, että " hän ei taida pitää minusta ollenkaan" tms., mikä taas tekee minut äärettömän surulliseksi.
Tämä ei ole mikään massiivinen ongelma, koska välillä tyttöni kohtelee meitä ihan samanarvoisesti, mutta usein tällaisia kommentteja kuitenkin tulee hänen suustaan. Onko kenelläkään samankaltaisia kokemuksia? Mitä ehdottaisitte, että tällainen käyttäytyminen loppuisi?
Olen aina tilanteen tullen sanonut tytölleni, että noin ei saa puhua kellekkään ja että miestä on uskottava yhtä lailla kuin minuakin ja hän tuntuu ymmärtävän asian silloin, mutta kiukun tullen kuitenkin tekee sitä taas...
Kommentit (7)
Ehkä vieraskoreus on haihtumassa ja lapsi alkaa tosissaan luottaa isäpuoleensa, kun uskaltaa käyttäytyä noin?
Minusta tuo kuulostaa vain terveeltä ja normaalilta - ja ohimenevältä - eikä tosiaan liity siihen, onko kyse omasta isästä vai ei.
eli myös 4-v tyttö ja vaika isä on ihan se oma biologinen isä, joka vielä on osallistunut lapsen hoitoon suunnilleen yhtä paljon kuin äitikin, niin samalaista juttua kuuluu tytön suusta meilläkin ajoittain. " en tykkää isistä" , " haluan uuden kivemman isin" , ja muka vain äiti kelpaa...
Eli ihan normaalilta kehitysvaiheelta minusta kuulostaa ja tosiaan siltä, että miehelläsi se ihan " oikea" isän asema perheessä.
Meidän perheen isä on biologinen ja teidän elämä kuullostaa ihan samalta kuin meidän! Eli isä ei välillä kelpaa mihinkään, ja lapsi jo 4- ja nyt 5-vuotiaana välillä sanoo että hän ei tykkää isästä ollenkaan. Nukuttaminen ja pyyhkiiminen on juuri tällaisia asioita missä hän välillä sanoo " mene pois, minä haluan äidin" . Välillä hän sanoo minullekin näin, mutta paljon harvemmin kuin isälle.
Että uskon kanssa että kyse on ihan tavalliseen kehitykseen kuuluvasta asiasta, ei siitä että isä ei ole biologinen.
Ainakin meidän 4 v käyttäytyy toisinaan tai oikeastaan usein hyvin samantyylisesti. Esimerkiksi ei suostu kuuntelemaan, jos yritän selittää hänelle jotain asiaa vaan karjuu " Hiljaa, hiljaa" . Ja hyvin usein kuulee hänen suustaan, että " pidän sinusta, mutta en isästä" tms. Tai haluaa vain äidin auttamaan jossain asiassa. Eli luulisin, että liittyy paremminkin ikään kuin isäpuoleen. Itsestäni ainakin tuntuu, että tämä neljän vuoden uhma on todella paljon pahempi kuin 2-vuotiaan. Tosin meilläkin on erittäin vilkas ja temperamenttinen tyttö.
Eli oikeastaan vaikuttaa siltä, että teillä on asiat ihan niin kuin missä tahansa perheessä, jossa molemmat vanhemmat ovat biologisia. Asian voi ajatella näinkin, että lapsi luottaa isäpuoleen niin paljon, että uskaltaa osoittaa hänelle mieltään. Jos luottamusta ei olisi, tuskin käyttäytyisi noin vaan ns. vieraskoreasti.
Eli vaikka tulee huutoa, niin isä hoitaa hommat, jos näin on päätetty.
Meilläkin on menetelty niin, että olemme kylmästi sanoneet vain tytöllemme, että aikuiset määrää ja sinä et voi valita kumpi sinua auttaa, vaan se yksinkertaisesti auttaa, joka ehtii.
Olemme olleet tyttäreni kanssa melkein täysin yksin suunnilleen siihen asti kun hän täytti kolme, nyt vuoden verran olemme asuneet kolmisin mieheni kanssa. Sen takia tämä huoletti minua, koska tyttäreni ei ole minua kohtaan käyttäytynyt näin, vain miestäni. Enkä usko, että se on mitään mustasukkaisuutta enää tässä vaiheessa, kun ei sitä alun alkaenkaan ollut.
Mutta toivotaan, että menee ohi! Mieheni ottaa varmaan henkilökohtaisesti tämän siksi, että hänellä ei juuri yhtään ole kokemuksia lapsista ennen tytärtäni, eikä hän välttämättä ymmärrä, ettei kaikkia uhmaikäisten juttuja kannata ottaa niin tosissaan ;)
Kaikilla lapsilla tulee noita vaiheita, että jompikumpi vanhemmista ei kelpaa. Oletko ollut kauan yksin? Silloin niitä ei ehkä ole tullut aiemmin ja nyt tulee sitten hieman rajumpana.
Meillä pojalla oli n. 3-vuotiaana kausi, jolloin äiti ei kelvannut yhtään mihinkään, hieman aiemmin taas isä tai ei mitään.
Kasvatusoppaiden :) mukaan pitää vain toimia niin, että lapsi ei saa päättää asiaa. Meillä esim. noina kausina iltapuuhat hoidettiin vuoroilloiin, joten lapsi tajusi, että aikuiset määräävät. Toinen meistä meni tekemään omia hommiaan ja lapselle sanottiin, ettei " äiti ei nyt pääse, kyllä isä hoitaa" jne...